The future belongs to those who believe in the beauty of their dreams

Multa on nyt lähdön lähetessä kysytty monesti, että miltä nyt tuntuu. Jännittääkö? Pelottaako? Ei jännitä, eikä pelota. Ei tunnu oikeestaan mitenkään erikoiselta. Se tässä ehkä hassua onkin. 48 päivää lähtöön eikä musta tunnu mitenkään erikoiselta. Käyn töissä, tuun kotiin, hengaan kavereiden kanssa. Välillä katse osuu lähtölaskuriin, eikä sekään sen kummemmin hetkauta. Ehkä tajuan oikeesti vasta silloin 23 päivä elokuuta kun istun lentokoneessa, että mä olen oikeasti tekemässä tän. On niin vaikeaa kuvailla sitä miten mä oon pienestä saakka unelmoinut vaihtovuodesta. Ja aina mulla oli kuitenkin pieni epäilys, ettei se ikinä tuu onnistumaan. Siis minä? Minä vaihtarina Amerikassa? Anniina, joka ei puhu edes hyvää englantia. Se tyttö, joka luki muiden vaihtariblogeja ja kaikki vaikutti niin täydelliseltä. Mutta kuitenkin niin saavuttamattomalta. Ja vieläkin se tuntuu aika epätodelliselta. Ehkä musta ei siksi tunnu mitenkään erikoiselta.

Viime viikot on ollut aivan ihania. Varsinkin Kesäkuun loppu oli niin mahtava, että ensimmäisen kerran mä todella ajattelin, että en halua lähteä. Haluan jäädä tänne Suomeen, elämään tätä elämää kaikkien näiden ihanien ihmisten kanssa. Ja kuitenkaan mä en ajatellut sitä ihan tosissani. Mä tiedän, että mä lähden. Mä haluan lähteä. Vaihtovuosi on mun unelma. On aina ollut. Ja mä haluan todistaa itselleni, että mä pystyn siihen. Mä haluan rakentaa elämäni Michiganiin. Alpenan pikkukaupunkiin. Mä haluan rakentaa oman amerikkalaisen elämän.

Joku saattaisi kysyä, että miksi? Miksi mä haluan tätä? Enkä mä osaa antaa kunnollista vastausta. En minä tiedä. Mä vaan haluan. Olen halunnut jo niin pitkään. Mitä mä odotan vaihtovuodeltani? Mulla ei ole mitään kovin suuria odotuksia. Mä toivon, että kaikki menee hyvin. Että mä saan ystäviä. Että Alpenasta tulee mulle toinen koti.

Tuntuu omituiselta ajatella, että Elokuuun 23. päivän jälkeen mä en asu enää kotona kymmeneen kuukauteen. Mä en nuku omassa sängyssä, en huikkaa hyvänyöntoivotuksia perheelleni, en kävele matkakeskukselle koulun jälkeen, en edes puhu Suomea. Kaikki on niin erilaista. Ja miten se niin erilainen vuosi voisi olla muuttamatta mua? En tiedä kuka on se ihminen joka palaa kesällä 2015 takaisin Suomeen, mutta ehkä niin on ihan hyvä. Ei mun tarvi tietää. Sen näkee sitten.

Mä en osaa edes kuvitella miltä tuntuu heittää hyvästit kaikille läheisille. Miltä tuntuu jättää kaikki rakkaat kymmeneksi kuukaudeksi. Mä en todellakaan tiedä. En varmaan tajua sitä ennen kuin ikävä ensimmäisen kerran oikeasti iskee. Meille on puhuttu pitkin vuotta kulttuurishokista ja muusta. Sitä nyökkäilee koulutuksissa. Sitä kuvittelee tietävänsä mitä se tulee olemaan. Kuvittelee, että tietää mitä on kulttuurishokki tai ikävä. Mutta ei sitä tiedä. Miten muka voisi tietää? Mä voin sanoa ihan suoraan, ettei mulla ole hajuakaan miltä se tulee tuntumaan tai mitä se tulee olemaan. Ehkä pieni aavistus jossain pääkopan perukoilla, mutta todellisuudessa mä en tiedä. Mutta ei tarvi odottaa enää kauan niin tiedän.

48 päivää ja mä olen matkalla. Matkalla tekemään unelmastani totta. Ja mä pystyn siihen.