You were given this life beause you are strong enough to live it

Yli viikko jo takana täällä maailman toisella puolella. Mainitsin jo edellisessä postauksessa, että Soft Landing Camp oli ihana ja aina välillä mulla iskee semmonen ikävä, että haluan takasin sinne. Se on kuitenkin nyt taaksejäänyttä elämää ja jää aina mun muistoihin yhtenä mun tähänastisen elämäni hienoimpana kokemuksena. 

Perheessä mä olen viettänyt nyt neljä päivää ja jokaisena päivänä on oikeestaan ollut jotain tekemistä. Ollaan mm. käyty koululla ja tein muutaman muutoksen mun lukkariin. Ekassa trimesterissä opiskelen Espanjaa, Englantia, Marketing, US History, lifetime sports ja vielä joku yks jota en ikinä muista. Toissapäivänä vierailtiin hostisän veljen ja tämän vaimon luona. Molemmat oli tosi ihania ihmisiä. Ne asu aivan mielettömän kauniin järven rannalla jossa oli ihan kristallinkirkasta vettä! Käytiin ajamassa vesiskoottereilla ja se oli niin siistiä!! Siellä sato samalla vettä ja vesi piiskas vasten kavoja kun ajo joten välillä oli hankala nähdä, mutta se oli sairaan siistiä! 

Eilen lähettiin heti aamusta ajamaan Detroitiin. Mun hostsiskon suosikkibändi esiinty siellä joten hostisä ja hostsisko meni kattoon sitä. Ennen tätä me shoppailtiin Michiganin suurimmassa outlet mallissa ja se oli ISO. Ja melkein kaikki oli alennuksessa joten voitte kuvitella sen kiillon mun silmissä. 

Shoppailun jälkeen mentiin sitten hotellille, joka sekin oli hieno. Skypetin perheen kanssa ja oli ihana nähdä niitä ja kertoo kuulumisia ja kuulla niitten ääntä. Sitten meninkin käymään salilla, joka oli pieni mutta ajoi asiansa. Mulla ei ollut kenkiä mukana joten oli vähän kivuliasta juosta juoksumatolla, mutta oli ihanaa päästä vähän liikkumaan kaiken syömisen jälkeen haha. Salin jälkeen kävin vähän uimassa ja hot tubissa ja loppuillan vaan hengailin hotellihuoneessa . 

Kävin muuten pari päivää sitten myös mun elämän ensimmäisessä amerikkalaisen jalkapallon pelissä (tuo kuulostaa maailman tyhmimmältä ja oon melko varma ettei tota kirjoteta noin) oli mahtavaa! Hostisä selitti mulle sääntöjä ja pääsin jo vähän pelistä kärryille. Kun tuun takasin Suomeen opetan mun perheellekin ne säännöt. Tapasin siellä myös saksalaisen vaihtaritytön, joka tulee mun kanssa samaan kouluun. Kiva tyttö ja oon varma, että me tullaan hyvin toimeen. Sillä oli myös maailman söpöimmät hostsiskot! 

Miltä musta nyt sitten tuntuu? Ihan hyvältä kaiken kaikkiaan. Ootan koulujen alkua, että pääsee tutustumaan ihmisiin ja pääsee rutiiniin kiinni. Välillä on ikävä kotiin, mutta suurimman osan ajasta mata tuntuu hyvältä. Mulla on täällä kaikki ihan hyvin.

Kielen kanssa on välillä ongelmia. Ymmärrän kyllä lähes kaiken mitä mulle sanotaan mutta on paljon, paljon vaikeempaa sanoa mitä ite haluan ja kielioppi mun lauseissa on varmaan aivan päin männikköä. Eilen sattu yks hauska tilanne kun oltiin shoppailemassa ja myyjä kysy multa jotain. Sit en ymmärtäy ni kysyin hostisältä, että mitä se sano. Muuten ihan hyvä, mutta kysyin sen suomeks haha. Ja mulla tulee aika paljon lauseisiin pikkusanoja suomeks kuten mitä ja eiku ja joo. Ja eilen taas kun skypetin perheelle niin mulla tuli aina vahingossa yeah kun piti sanoo joo tai kyllä. Semmosta se on. Ootan sitä kun osaan puhua sujuvasti eikä tarvi kauheesti miettiä. Mutta joo..kaikenkaikkiaan mulla menee hyvin. 

Ja tosiaan anteeksi kirjotusvirheet ja luvien laatu. Kaikki on otettu iphonella ja kirjotankin tätä postausta autossa matkalla Detroitista kotiin joten yrittäkää ymmärtää. ;) 

xxx Anniina 

Here I am!

Soft Landing Camp ohi ja täällä mä olen nyt perheessä. Soft Landing Camp oli ihana! Rakastin New Yorkia.  Rakastin Soft Landing Campia. Kolmantena päivänä mentiin siis shoppailemaan. Forever 21 oli rakkautta ensi silmäyksellä! Ja neljäntenä päivänä mentiinkin sitten Six Flags huvipuistoon. Kävin mm. maailman korkeimmassa ja Pohjois-Amerikan nopeimmassa vuoristoradassa. Se oli hullu, mutta samalla AWESOME!

Ja viidentenä päivänä lähdettiinkin sitten perheisiin.

Ja tavallaan se on surullista. Tiiättekö? Nyt se on ohi. Sitä tutustuu ihaniin ihmisiin ja tietää, ettei nää niitä enää ikinä. Ikinä. Surullista. Sairaan surullista. Mutta se on osa tätä vuotta. Sitä tapaa hienoja ihmisiä, viettää niiden kanssa hetken ja sitten jatkaa matkaa.

Team Finland! <3

On the top of the Rock!

Joten täällä sitä nyt ollaan. Alpenassa. Lennoista on selvitty ja törmäsin Detroitin lentokentällä suomalaiseen tyttöön, joka tulee mun kanssa samaan kouluun! Rakastan jo nyt tätä pikkukaupunkia. Täällä on tosi nättiä ja kaikki on tosi tosi amerikkalaista. Koulu on iso, mutta näyttää mukavalta. Kävin myös tänään, jo ekan kerran Walmartissa :D Nyt mua kumminkin väsyttää jo sen verran, että painun pehkuihin. Hyvää yötä!

The Big Apple!

Täällä ollaan Yhdysvaltojen puolella ja vielä elossakin lentomatkojen jälkeen. :) Lennot oli pelottavat. Eka lento Helsingistä Kööpenhaminaan meni hyvin. Ja menihän se Kööpenhaminasta Newarkiinkin hyvin, mutta se oli todella todella pitkä ja aivan järkyttävän tylsä. Jotain voi kertoo se, että pelasin Tetristä ja se oli lennon "hauska" osa.

Eka päivä täällä New Yorkissa..tai no..New Jerseyssä, Newarkissa oli tylsä. Lentokentällä oli tosi kauan odottelua ja hotellilla sama jatkui. Mulla oli tosi kova ikävä koko illan ja ajattelin vaan kuinka paljon parempi mun olis olla kotona. Oisin vaan halunnu kotiin äitin ja iskän luokse, nukkumaan omaan sänkyyn. Onneks aamulla oli jo parempi olo. Vaikka on mulla vieläkin ikävä ja jos ajattelen sitä, että nään kaikki mun rakkaat vasta ens kesänä niin siitä tulee paha olo. Meen nyt vaan eteenpäin sillä filosofialla, että otan päivän kerrallaan. Koitan tehä jokaisesta päivästä niin hyvän kun mahdollista, nauttia jokaisesta hetkestä. Ja päivä kerrallaan mä oon taas lähempänä sitä hetkee kun mä palaan kotiin ja saan rutistaa kaikkia mun rakkaita.

No. Toinen päivä New Yorkissa alkoi siis sillä, että heräsin kuudelta aamulla. Heräsin muute yöllä jo joskus kahen aikaan ihan pirteenä, koska aivot oli vielä Suomen ajassa. Jatkoin tottakai unia, mutta se oli outoo. :D Eli siis kuudelta herättiin ja kävin siinä sitten suihkussa ja lähettiin aamupalalle. Siellä oli ihan järkyttävät jonot, mutta ehittiin saaha ruokaa suuhun ennenkun lähettiin  bussilla kohti New York Cityä :)

Meillä oli siis edessä nähtävyyksien katselua. Meidän opas oli tosi hauska ja sitä oli mukava kuunnella. Aina välillä noustiin ulos bussista ja käytiin vähän kävelemässä ja kahdeksan tuntia meni ihmeen nopeesti. Mä olin Olivian kanssa meidän bussissa ainoat suomalaiset norjalaisten, tanskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten keskellä joten oli vähän yksinäistä meillä, mutta ei se paljon menoa haitannut. :)

Central Parkin kuuluisin osa

This is where Chuck and Blair got married! 

Niiiin hyvä cupcake!

Brooklyn Bridge!

Me and Olivia! <3

Siellä kaukana siintää Miss Liberty! 

 World Trade Center muistomerkki oli hieno, vaikkakin surullinen paikka. Tuo vesiputous kuvaa kaikkia niitä pudonneita/hypänneitä ihmisiä ja tuolla missä vesi kohtaa nuo muut "putoukset" ne tavallaan on sitten yhdessä kaikki pudonneet. Ja vesijutun ympärillä olevassa laatassa lukee kaikkien kuolleiden nimet, torneissa olleet, kadulla olleet, lentokoneessa olleet, pentagonissa olleet, palomiehet, poliisit..kaikki!

Nyt syömään ja sitten on vielä meeting :) Huomenna aamulla Rockefeller Center ja sitten shoppailemaan!!! :)


From love: Anniina
I love and miss you all in Finland! You're the best!

Goodbyes are not forever. Goodbyes are not the end. They simply mean I'll miss you until we meet again!

Kello lähentelee puoltayötä. Mä oon pakannut suurimman osan tavaroistani. Viimeistä kertaa pitkään aikaan mä käyn nukkumaan omassa huoneessa. Omassa, turvallisessa, rakkaassa kodissa. Huomenna mä lähden. Ensin mennään Vantaalle siskon luokse ja lauantai aamuna lähdetään siitä kohti lentokenttää. Tuntuu uskomattomalta, että mä olen nyt viimeistä kertaa kotona pitkään aikaan. Ja se sattuu. Kun mä tuun takaisin asiat on muuttuneet. En tiedä vielä miten, mutta muuttuneet ne varmasti on. Ei mikään pysy samana kymmentä kuukautta. Ei vaikka kuinka haluaisi.

Läheiset ja suurin osa ystävistä on hyvästelty. Kaikki on valmiina, vain odottamassa sitä, että mä itse olen valmis. Että uusi päivä valkenee ja mun täytyy mennä. Ja kyllähän mä olen valmis. Mä olen ollut valmis jo kauan aikaa. Jos sitä nyt voi koskaan todella olla valmis jättämään kaikki mitä rakastaa kymmeneksi kuukaudeksi.

Mä oon sanonut sen aikaisemminkin, mutta on aivan hirveän vaikea kuvailla miltä tuntuu lähteä. Vaihtovuosi on ollut mun unelma niin kauan. Mä haluan lähteä. Mä odotan lähtöä. Mä oon innoissani. Ja samalla se on vaikein asia mitä mä olen ikinä tehnyt. Sattuu jättää kaikki rakkaat. Mä tuun kaipaamaan mun ystäviä ja perhettä niin valtavasti, että mä en osaa edes kuvitella sitä. Sen ajatteleminenkin saa mut nyt itkemään. Ja mä tuun takuuvarmasti itkemään vielä paljon. Mutta tämä on mun unelma. Ja mä aion tehdä  mun unelmasta totta.

Nyt mä menen vielä viimeisen kerran nukkumaan omaan sänkyyn. Aamulla mä herään ja syön viimeisen kerran aamupalan kotona, tutussa keittiössä. Huomenna mä hyvästelen kodin ja tämän kaupungin. Ja kymmenen kuukauden kuluttua mä tuun takaisin.

Farewell party

Hola!

Läksiäisjuhlat on nyt vietetty ja oli maailman ihanin viikonloppu. Mentiin ensin perjantai-iltana pelaamaan Megazonea ja sen jälkeen tultiin meille kotiin. Pelailtiin pelejä, saunottiin lauttasaunassa ja uitiin kuunvalossa. Kateltiin tähtiä ja juteltiin syvällisiä.

Mun ihan parhaat, rakkaat, ystävät toi mulle myös selviytymispakkauksen, joten eiköhän sillä yksi amerikan vuosi selätetä.

Ja koska kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa niin tässäpä tulee.

Ihanat ilmapalloterveiset <3

"Kylmääää!"

Anniinat ihan eri maata ;)

Suomi vs. USA 

Totally ready to start my journey

Kiitos vielä kaikille ihanasta viikonlopusta. <3 I love you to the moon and back!

Miltä musta tuntuu?

Miltä musta tuntuu? Miltä tuntuu lähteä kymmeneksi kuukaudeksi maailman toiselle puolelle? Jättää kaikki läheiset, perhe ja ystävät tuhansien kilometrien päähän. Pakata elämä yhteen matkalaukkuun ja suunnata kohti tuntematonta.

Sitä miettii, että se tuntuu ehkä jännittävältä, pelottavalta? Innostavalta? Ihanalta? Saattaa hyvinkin olla, että se tuntuu siltä. Sitä on niin äärettömän vaikea selittää. Varsinkin ihmiselle, joka ei oikein ymmärrä miksi kukaan haluaa jättää turvallisen, onnellisen elämänsä kymmeneksi kuukaudeksi ja suunnata johonkin, missä ei puhuta omaa äidinkieltä. Missä kukaan ei tunne sua. Kukaan ei tiedä susta juuri mitään.

Miltä sitten tuntuu olla vaihto-oppilas? Tai tuleva vaihto-oppilas. Sanoisin, että mielialat heittelee niinkuin raskaana olevalla naisella. Ensin saattaa olla aivan äärettömän onnellinen, jännittynyt, ja odottaa sitä kaikkea niin kovasti, että tekisi mieli pakata matkalaukku ja lähteä vaikka heti. Ja seuraavassa hetkessä sitä huomaa tuijottavansa kylpyhuoneen kaakelilattiaa ja itkevänsä, koska tulee niin ikävä.

No. Jos nyt vastataan otsikon kysymykseen niin päällimmäisenä tunteena on innostus. Herään aamulla ja ajattelen heti ensimmäiseksi, että tänään on enää niin ja niin monta päivää jäljellä lähtöön. Haluan lähteä niin kovasti! Päivän mittaan expon jenkkivaihtariryhmään tulee kuulumisia jo jenkeissä olevilta vaihtareilta ja me täällä Suomen päässä ei malteta odottaa omaa vuoroamme. Innostus senkuin kasvaa. Voitteko kuvitella sitä tunnetta kun sulle lähetetään kuva ovenkahvasta (ovinuppi?) ja koska se on erilainen mitä täällä Suomessa niin innostus kasvaa siitäkin. Tai shampoopullosta. Sä näet kuvan shampoopullosta ja se saa sut lapsellisen innostuksen valtaan. Siltä se tuntuu suurimman osan ajasta.

Mutta ei se kuitenkaan ole vaan sitä. Kun katotaan vähän syvemmälle löytää muutakin. "Jännitääkö?" Ei vielä. No okei. Myönnetään, ihan vähän joskus ohikiitävinä hetkinä. Suurimman osan ajasta ei. Joten ei. Ei jännitä. Ei sitä vielä. "Pelottaako?" Ensimmäisenä vastaisin, että ei, mutta mietitäänpä nyt vastausta vähän tarkemmin. Lennot pelottaa kyllä. Mutta siitähän mä olen jo miljoona kertaa maininnut, että mä pelkään lentämistä, joten se siitä. Suurimmalta osalta lähden luottavaisin mielin. Mun host family on ihana. Tuun varmasti toimeen myös venäläisen hostsiskoni kanssa, joka vaikuttaa mukavalta. Perheen suhteen ei pelota. He on mahtavia ihmisiä ja tuun varmasti viettämään heidän kanssaan muistorikkaan ja unohtumattoman vuoden. Mutta on monia muita asioita jotka vähän pelottaa. Eniten ehkä se, että mitä jos ei saakaan kavereita. Pelottaa, että jää yksin. Ja koulu. Pelkään koulua. Sitä sen takia, että ensinnäkin se on luultavasti iso rakennus. Joten ensimmäisinä päivinä oon siellä varmasti eksyksissä. Toisekseen kuten jo aikaisemmin mainittu mun englanti ei ole mitään priimatasoa joten pelkään, että kielen takia tulee koulussa vaikeuksia.

No entä se loppu? Se loppuosa tunteista onkin sitten yhtä sekamelskaa. Jos totta puhutaan niin sitä loppua on äärettömän vaikea, ellei mahdoton eritellä tai analysoida. Ehkä sitä selittää jotenkin se, että sä saatat kirkkain silmin ja nauraen heittää hyvästejä rakkaille ihmisille, joita sä näet viimeistä kertaa ennen lähtöä. Ei tunnu missään. Sitä saattaa siinä hyvästejä heittäessä miettiä, että miksi? Miksi mua ei itketä? Pitäiskö mua itkettää? Ja sitten illalla kun sä olet sängyssä. Ympärillä pelkkä hiljaisuus. Ikkunasta kuuluu ehkä jonkun linnun laulua. Ja äkkiä sä mietit, että sä et enää näe sun siskoa tai parasta ystävää. Ja silloin sä suljet silmät ja tunnet miten kyyneleet valuu poskille ja tyynylle. Ja aamulla sä taas heräät ja sä mietit, että tänään on niin ja niin monta päivää lähtöön. Ja lähtöinnostus kasvaa päivä päivältä. Ei sitä oikein tajua. Tämä on mun unelma. Ja se on tapahtumassa mulle? Ei. Mä en vieläkään usko sitä ennen kuin mä olen oikeasti saapunut New Yorkiin.

Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja mä lähden tekemään unelmastani totta. Mä muutan 10 kuukaudeksi asumaan Alpenaan pikkukaupunkiin Michiganiin. Mä saan tehdä sen mistä mä olen unelmoinut jo niin kauan. Mä saan elää pienessä amerikkalaisessa kaupungissa. Mun omaa amerikkalaista elämää. Minä? Siis ihan oikeesti minä? Mä en koskaan. Ikimaailmassa löydä tarpeeks suuria sanoja osoittamaan mun kiitollisuutta äitille ja iskälle siitä, että ne on tehneet tän mulle mahdolliseksi. Vaikka mä tiedän, että niille ei ole helppoa päästää mua lähtemään toiselle puolelle maailmaa ja mä tiedän, että koko tämä vuosi on aivan järjettömän kallis. Ne teki sen silti. Enkä mä ikinä löydä tarpeeksi hyvää tapaa kiittää.

Näihin aikoihin viime vuonna mä olin saanut hyväksynnän exploriukselta ja mun matkani oli vasta alussa. Mä haluan sanoa sille kenties tulevalle vaihtarille, joka miettii ruudun toisella puolella lähteekö vaihtoon vai ei? Uskaltaako? TEE SE! Sä uskallat aivan varmasti. Jos mä uskalsin niin säkin uskallat. Mun enkku oli oikeasti maailman surkein kun mä hain vaihtoon. Siis oikeesti. Mä pelkäsin, että mä en pääse vaihtoon huonon kielitaidon takia. Jos joku muu miettii siitä niin unohda se. Sä pääset kyllä. Kielitaito kehittyy kun sitä haluaa kehittää. Enkä mä todellaakaan ole vieläkään mikään hyvä enkussa. Ja mä olen lähdössä kahden viikon päästä. Ja mä pystyn siihen. Aivan varmasti pystyn. Ja niin pystyt sinäkin.

Mikä tän tekstin sanoma loppujen lopuksi oli? Perjantai-illan avautuminen? Se, että mun tunteet on yksi iso sekasotku ja kuitenkin mä olen niiiiiiiiiiin innoissani. Niin malttamaton tekemään unelmastani totta? En tiedä. Siinä nyt kuitenkin on ulos sylkäistynä, pintaa raapaisten yritetty kertoa se miltä musta tuntuu. Kaksi viikkoa aikaa nauttia Suomi-elämästä. Kaksi viikkoa, jotka mä saan viettää rakkaideni kanssa. Maailman kauneimmassa, parhaimmassa maassa. Vielä kaksi viikkoa mä saan puhua suomea, kuulla suomea, syödä ruisleipää, syödä suomalaisia karkkeja, saunoa, nukkua omassa sängyssä, halata illalla äitiä ja iskää, huikata siskolle ja pikkuveljelle hyvää yötä, asua Suomessa. Ja mä aion nauttia siitä koko sydämestäni. Ja kahden viikon päästä mä lähden viimeinkin toteuttamaan unelmani.