Sitä miettii, että se tuntuu ehkä jännittävältä, pelottavalta? Innostavalta? Ihanalta? Saattaa hyvinkin olla, että se tuntuu siltä. Sitä on niin äärettömän vaikea selittää. Varsinkin ihmiselle, joka ei oikein ymmärrä miksi kukaan haluaa jättää turvallisen, onnellisen elämänsä kymmeneksi kuukaudeksi ja suunnata johonkin, missä ei puhuta omaa äidinkieltä. Missä kukaan ei tunne sua. Kukaan ei tiedä susta juuri mitään.
Miltä sitten tuntuu olla vaihto-oppilas? Tai tuleva vaihto-oppilas. Sanoisin, että mielialat heittelee niinkuin raskaana olevalla naisella. Ensin saattaa olla aivan äärettömän onnellinen, jännittynyt, ja odottaa sitä kaikkea niin kovasti, että tekisi mieli pakata matkalaukku ja lähteä vaikka heti. Ja seuraavassa hetkessä sitä huomaa tuijottavansa kylpyhuoneen kaakelilattiaa ja itkevänsä, koska tulee niin ikävä.
No. Jos nyt vastataan otsikon kysymykseen niin päällimmäisenä tunteena on innostus. Herään aamulla ja ajattelen heti ensimmäiseksi, että tänään on enää niin ja niin monta päivää jäljellä lähtöön. Haluan lähteä niin kovasti! Päivän mittaan expon jenkkivaihtariryhmään tulee kuulumisia jo jenkeissä olevilta vaihtareilta ja me täällä Suomen päässä ei malteta odottaa omaa vuoroamme. Innostus senkuin kasvaa. Voitteko kuvitella sitä tunnetta kun sulle lähetetään kuva ovenkahvasta (ovinuppi?) ja koska se on erilainen mitä täällä Suomessa niin innostus kasvaa siitäkin. Tai shampoopullosta. Sä näet kuvan shampoopullosta ja se saa sut lapsellisen innostuksen valtaan. Siltä se tuntuu suurimman osan ajasta.
Mutta ei se kuitenkaan ole vaan sitä. Kun katotaan vähän syvemmälle löytää muutakin. "Jännitääkö?" Ei vielä. No okei. Myönnetään, ihan vähän joskus ohikiitävinä hetkinä. Suurimman osan ajasta ei. Joten ei. Ei jännitä. Ei sitä vielä. "Pelottaako?" Ensimmäisenä vastaisin, että ei, mutta mietitäänpä nyt vastausta vähän tarkemmin. Lennot pelottaa kyllä. Mutta siitähän mä olen jo miljoona kertaa maininnut, että mä pelkään lentämistä, joten se siitä. Suurimmalta osalta lähden luottavaisin mielin. Mun host family on ihana. Tuun varmasti toimeen myös venäläisen hostsiskoni kanssa, joka vaikuttaa mukavalta. Perheen suhteen ei pelota. He on mahtavia ihmisiä ja tuun varmasti viettämään heidän kanssaan muistorikkaan ja unohtumattoman vuoden. Mutta on monia muita asioita jotka vähän pelottaa. Eniten ehkä se, että mitä jos ei saakaan kavereita. Pelottaa, että jää yksin. Ja koulu. Pelkään koulua. Sitä sen takia, että ensinnäkin se on luultavasti iso rakennus. Joten ensimmäisinä päivinä oon siellä varmasti eksyksissä. Toisekseen kuten jo aikaisemmin mainittu mun englanti ei ole mitään priimatasoa joten pelkään, että kielen takia tulee koulussa vaikeuksia.
No entä se loppu? Se loppuosa tunteista onkin sitten yhtä sekamelskaa. Jos totta puhutaan niin sitä loppua on äärettömän vaikea, ellei mahdoton eritellä tai analysoida. Ehkä sitä selittää jotenkin se, että sä saatat kirkkain silmin ja nauraen heittää hyvästejä rakkaille ihmisille, joita sä näet viimeistä kertaa ennen lähtöä. Ei tunnu missään. Sitä saattaa siinä hyvästejä heittäessä miettiä, että miksi? Miksi mua ei itketä? Pitäiskö mua itkettää? Ja sitten illalla kun sä olet sängyssä. Ympärillä pelkkä hiljaisuus. Ikkunasta kuuluu ehkä jonkun linnun laulua. Ja äkkiä sä mietit, että sä et enää näe sun siskoa tai parasta ystävää. Ja silloin sä suljet silmät ja tunnet miten kyyneleet valuu poskille ja tyynylle. Ja aamulla sä taas heräät ja sä mietit, että tänään on niin ja niin monta päivää lähtöön. Ja lähtöinnostus kasvaa päivä päivältä. Ei sitä oikein tajua. Tämä on mun unelma. Ja se on tapahtumassa mulle? Ei. Mä en vieläkään usko sitä ennen kuin mä olen oikeasti saapunut New Yorkiin.
Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja mä lähden tekemään unelmastani totta. Mä muutan 10 kuukaudeksi asumaan Alpenaan pikkukaupunkiin Michiganiin. Mä saan tehdä sen mistä mä olen unelmoinut jo niin kauan. Mä saan elää pienessä amerikkalaisessa kaupungissa. Mun omaa amerikkalaista elämää. Minä? Siis ihan oikeesti minä? Mä en koskaan. Ikimaailmassa löydä tarpeeks suuria sanoja osoittamaan mun kiitollisuutta äitille ja iskälle siitä, että ne on tehneet tän mulle mahdolliseksi. Vaikka mä tiedän, että niille ei ole helppoa päästää mua lähtemään toiselle puolelle maailmaa ja mä tiedän, että koko tämä vuosi on aivan järjettömän kallis. Ne teki sen silti. Enkä mä ikinä löydä tarpeeksi hyvää tapaa kiittää.
Näihin aikoihin viime vuonna mä olin saanut hyväksynnän exploriukselta ja mun matkani oli vasta alussa. Mä haluan sanoa sille kenties tulevalle vaihtarille, joka miettii ruudun toisella puolella lähteekö vaihtoon vai ei? Uskaltaako? TEE SE! Sä uskallat aivan varmasti. Jos mä uskalsin niin säkin uskallat. Mun enkku oli oikeasti maailman surkein kun mä hain vaihtoon. Siis oikeesti. Mä pelkäsin, että mä en pääse vaihtoon huonon kielitaidon takia. Jos joku muu miettii siitä niin unohda se. Sä pääset kyllä. Kielitaito kehittyy kun sitä haluaa kehittää. Enkä mä todellaakaan ole vieläkään mikään hyvä enkussa. Ja mä olen lähdössä kahden viikon päästä. Ja mä pystyn siihen. Aivan varmasti pystyn. Ja niin pystyt sinäkin.
Mikä tän tekstin sanoma loppujen lopuksi oli? Perjantai-illan avautuminen? Se, että mun tunteet on yksi iso sekasotku ja kuitenkin mä olen niiiiiiiiiiin innoissani. Niin malttamaton tekemään unelmastani totta? En tiedä. Siinä nyt kuitenkin on ulos sylkäistynä, pintaa raapaisten yritetty kertoa se miltä musta tuntuu. Kaksi viikkoa aikaa nauttia Suomi-elämästä. Kaksi viikkoa, jotka mä saan viettää rakkaideni kanssa. Maailman kauneimmassa, parhaimmassa maassa. Vielä kaksi viikkoa mä saan puhua suomea, kuulla suomea, syödä ruisleipää, syödä suomalaisia karkkeja, saunoa, nukkua omassa sängyssä, halata illalla äitiä ja iskää, huikata siskolle ja pikkuveljelle hyvää yötä, asua Suomessa. Ja mä aion nauttia siitä koko sydämestäni. Ja kahden viikon päästä mä lähden viimeinkin toteuttamaan unelmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!<3