Ma osaan viela puhua Suomee..osaanhan?

Mä en koskaan kuvitellut, etta mun suomenkielen taito tulis oikeesti taalla kovin karsimaan. Kyllahan ma aattelin, etta varmaan jotain saattaa joskus tulla, mutta en sita sen kummemmin miettinyt. Oon listannut aina valilla ylos kun huomaan puutteita suomen kielen taidossani, joten täällä nyt jotain esimerkkejä.

Hassuja sanoja tulee aina sillon tällöin. Aina en ite niitä huomaa, mutta sisko yleensä huomauttaa. Ja joskus tosiaan huomaa ihan itekin. Esim. yks päivä juttelin siskolle skypessä ja mun piti sanoo, että tyypillinen jotain..no mulla oli tietenkin päässä englannin kielen sana "typical" joten jotenkin se sitten väänty muotoon "typikaalinen" Huomasin ite heti sen sanottuani, että se ei kyllä oo sana ollenkaan ja aloin vaan nauramaan. On niin hassua huomata kun keksii kaikkia ihan omia sanoja.

Ottaa suihku on mulle jo ihan täysin normaali ilmaisu, enkä ees nää siinä mitään outoo, mutta äiti sanoi, että Suomessa sanotaan, että "mä meen suihkuun." Tuo suomenkielinen ilmaisu kuulostaa ihan hassulta. Jotenkin ottaa suihku on vaan niin normaali.

Tehdä pyykkejä. Siinä toinen ilmaisu, joka mun korvaan kuulostaa ihan täysin normaalilta, mutta sisko sanoi, ettei suomen kielessä sanota niin. Mutta mulle se on tehdä pyykkejä. Ja siis tällä tarkotan kun pesen vaatteita.

Ekonominen. Tää on oikeesti sana myös suomen kielessä, mutta en todellakaan koskaan käyttänyt tota sanaa Suomessa ollessani. Sanoin, että taloudellinen tai jotain siihen suuntaan. Mutta tää tulee enkun kielen sanasta "economic"

Sitten se, että suomenkieliset sanonnat alkaa kuulostaa hassuilta, ja yhen kerran tunnilla aloin miettimään sitä maailman typerintä vitsiä, missä lehmä kysyy poliisilta, että saako täällä ammua ja poliisi vastaa, että ilman muuta. Se ei todellakaan ollut ennen mitenkään hauska, mutta meinasin alkaa nauramaan ääneen kun aloin miettimään sitä us historyn tunnilla. Joten joo..ehkä mä oon vaan päästäni vialla (hmmm...voiko noin sanoo?) mutta se vaan kuulosti ihan sairaan hassulta.

Pikkusanat kuten joo(yeah) mitä (what) tulee automaattisesti englanniksi. Esim. kun puhun suomalaisten kanssa oon aina sillein yeah jne. en muuten muista, että teinkö niin suomessa, mutta nyt ainakin teen kaikkia pieniä äänteitä, ja nyökkäilen yms. osoittaakseni, että mä kuuntelen. Ja en siis kiinnitä siihen mitään huomiota vaan se tulee ihan luonnostaan.

Unia en oo vielä tietääkseni nähnyt enkuks. Yhen kerran saatoin nähä pienen pätkän, koska aamulla muistin jonkun keskustelun mun unesta ja mulla oli semmonen mielikuva, että juttelin sen enkuksi, mutta en sitten oo siitä varma, joten en laske sitä hahah.,ehkä nekin vielä aikanaan tulee. Toisaalta aina ennen nukkumaanmenoa laitan jonkun laulun suomeksi, joten ehkä sekin vaikuttaa siihen, että nään vielä unet Suomeks.

Suomeks puhuminen toisen suomalaisen vaihtarin kanssa tuntuu superoudolta ja suurimmaks osaks me puhutaankin englantia. Mutta joskus kun puhutaan suomee niin meinaan aina vahingossa alottaa lauseet englanniks jne. Muutenkin kun puhun suomee niin meinaan alottaa lauseet englanniksi.

En tiedä millä kielellä ajattelen. Suurimmaksi osaksi mä tietenkin ajattelen englanniksi, koska puhun sitä koko ajan, mutta sitten kun alan miettimään, että milläs kielellä mä nyt oikein ajattelen niin ajatukset on kahden kielen sekamelska. Osa sanoista on englanniksi ja osa Suomeksi. Veikkaan, tai oikeestaan tiedän, että suurimman osan aikaa ajattelen englanniksi, mutta varsinkin jos oon väsynyt niin Suomi puskee päälle ja alan ajattelemaan enemmän Suomeks. Oon myös huomannut, että jos oon tosi väsynyt niin, alan unohtelemaan englannin kielen sanoja

Sanojen unohtelemisesta, että unohdan myös suomen kielen sanoja. Joskus pitää tosissaan miettiä, että muistaa jonkun sanan suomeksi. En vieläkään tiedä mitä sanaa hain tai onko semmosta sanaa ees olemassa, mutta olin tekemässä mun us governmentin projektia ja mun piti löytää sana sille kun lehdistönvapautta rajoitetaan. Tai siis kun et voi kirjottaa lehteen mitä ikinä haluat. Soitin siskolle Suomeen, et tietääks se mitä tarkotan, mutta sekään ei tiennyt joten jäin ilman vastausta ja päädyin vaan käyttämään sanaa korruptoitunut. Musta vaan tuntu, että sille on suomen kielessä joku toinenkin sana hahahah.

Mutta kaikenkaikkiaan Suomi on vaan aivan älyttömän hieno kieli <3

And the good old hockey game, is the best game you can name

Mun ekoja kysymyksia mun hostperheelta oli, etta onko taalla mahdollisuus pelata jaakiekkoa. Pienten selvitysten ja tutkimusten jalkeen selvisi, etta mahdollisuus on. Ja siita lahti prosessi, kuinka musta tuli Warrior! Alpena Warriors ei siis ole yhteydessa high schooliin, vaan se on erillinen pieni tyttojen jaakiekkojoukkue.

One of my first questions to my hostfamily was, that will I be able to play hockey there. After a little investigations it became clear that there is a possibility for that. And that started the process for me becoming a Warrior! Alpena Warriors is not connected to high school, it's a small, girl's hockey team. 

Joukkueessa meita on pelaajia ikahaarukalla 12-18. Tykkaan mun joukkueesta tosi paljon, vaikkei ollakaan kovin paljon yhdessa viela oltu. Joukkueella on takana 4 pelia, ja mulla kaksi. Paperisotkujen takia, en voinut pelata kahdessa ekassa pelissa, koska "en ole yhdysvaltain kansalainen ja plaap, plaap, plaap" niista kuitenkin selvittiin ja kun olin kahdessa pelissa ensin ollut luukunavaajana, paasin viimein itekin jaalle.

In the team there are girls aged 12-18. I already like my team a lot even though we have been together only for a little while. Others have played 4 games and I've played 2. Because of the paperwork I couldn't play in the first two games, because "I am not the citizen of the United States and blaab, blaab, blaab" I survived all of this and after being two games as a door opener I finally made it to the ice.

Eka peli (jossa en siis pelannut) me pelattiin Manistiquessa. Olin joukkueen mukana, koska halusin paasta juttuun mukaan ja olla mukana tukemassa. Peli oli siis kauden eka, me kaikki oltiin vahan hermostuneita, ja kaiken lisaksi meilla on joukkueessa muutama pelaaja, jotka ei oo ikina pelannut jaakiekkoa ja luisteleminen on valilla vahan hakusessa. Tan yhtalon tuloksena havittiin meidan eka peli 5-0. Toinen peli pelattiin pari tuntia ekan pelin jalkeen ja sekin tietysti Manistiqueta vastaan. Pelattiin paljon paremmin mita ekassa pelissa ja mentiin heti pelin alussa 1-0 johtoon. Sen jalkeen 2-0 ja niin edelleen. Sen jalkeen Manistique kavensi 2-1, mutta me tehtiin pian taas 3-1. Pelattiin 3-1 johtoasemassa ihan pelin loppuhetkille asti kunnes noin nelja minuuttia ennen loppua saatiin jaahy. Manistique kavensi 3-2 ja tottakai muutama sekunti ennen loppua ne tasotti ilman maalivahtia 3-3. Ei pelattu jatkoaikaa eika mitaan vaan peli paattyi siis tasan. Eika se tasapeli kovin hyvalta maistunut, vaikka havittiinkin eka peli 5-0. Reissu oli sinansa hieno. Oli mukava olla joukkueen kanssa, vaikka pelkka pelin kattominen penkilta olikin turhauttavaa. Ainakin auringonnousu Mackinaw Bridgella oli aivan alyttoman kaunis!

First game (which I didn't play) we played in Manistique. I was with the team anyway, because I wanted to get in and be there for my team. The game was the first of the season, we were all little bit nervous and we also had couple of players in our team who had never played hockey before and even skating was little bit difficult for them. As a result of these things we lost our first game 5-0. We played second game only couple hours after the first game and against Manistique of course. We played way better than in the first game and we scored 1-0 at the very beginning of the game. After that 2-0 etc. Anyway Manistique scored 2-1 but we made it 3-1 soon. We were winning 3-1 for a long time until it was maybe 4 minutes left from the game, we got a penalty and Manistique scored 3-2. Then they took their goalie away and scored 3-3 only a few seconds before the game ended. We didn't have overtime or anything, that was it. We played tied 3-3 and it didn't feel good even though we lost the first game 5-0. Anyway the trip was great. It was nice to be with the team, even though only watching the game on the bench was frustrating. At least sunrise from Mackinaw Bridge was incredible!

Seuraavana viikonloppuna ma paasin sitten itekin pelaamaan. Pelattiin kaks pelia Traverse Citya vastaan ja havittiin molemmat. Hyva puoli tassa on se, etta kuten meidan valmentaja sanoi. "Niiden joukkue on jo melko paljon parhaimmillaan, ne ei tuu enaa paljon tan kauden aikana kehittymaan, kun taas meidan joukkue tulee kehittymaan ihan valtavasti." Havittiin viela melkosilla teurastuslukemilla, en ees muista kuinka monta maalia ne iski meidan paahan. Oli kuitenkin alyttoman kiva pelata, sain ylivoima-aikaa ja alivoima-aikaa ja pelasin myos melko paljon tasakentallisilla, joten olin alyttoman tyytyvainen. Tottakai tappio harmitti, mutta totta puhuen ei meilla olis niita vastaan ollutkaan minkaanlaista saumaa.

Next weekend I finally got to play. We played two games against Traverse City and we lost both of the games. The good thing is that as our coach said" this is pretty much their best team and they are gonna improve only a little but we are gonna improve a lot." The games were pretty much slaughters, I don't even remember how many goals TC scored. It was still fun to play and I enjoyed it a lot. I got a lot of ice time, powerplay, penalty kill and so on. Of course I was annoyed because of the loss, but to be honest we didn't have any chances to beat them anyway.

Harjotukset meilla on ainoastaan kaks kertaa viikossa. Maanantaisin ja Keskiviikkosin. Vahan harmi, etta harjotellaan niin harvoin, mutta ainakin harkat on aina sitakin mukavammat. Tykkaan meidan joukkueen pikkutytoista varsinkin ihan alyttoman paljon. Ne on mulle vahan niinkuin pikkusiskoja. Yhen niista itseasiassa oli tarkotus ollakin mun pikkusisko. Sain ekoissa harkoissa kuulla, etta sen perhe meinas hostata, mua, mutta taa tytto ei sitten ollut halunnut hahaha (nyt se kylla katuu sita) Hassua tassa on se, etta mua oli siis katellut kaks perhetta, molemmat Alpenasta. Mut on ilmiselvasti tarkotettu tanne hahah.

We have practices only twice in a week. On Mondays and on Wednesdays. Too bad that we practice only so rarely, but at least I then like to practice. I love our team's little girls. They are pretty much like little sisters to me. In fact one of them was supposed to be my little sister. At the first practice that girl told me that they were about to host me but then she didn't want to do that hahah (she regrets it now though) The funny thing is that at least two families wanted to host me and both of them were from Alpena. Obviously I was meant to be here hahah.

Seuraavat pelit meilla on vasta joulukuun alussa. Se onkin kolmen paivan mittanen turnaus taalla Alpenassa, joten se tulee olemaan superhauskaa! En millaan malttas oottaa kolmee viikkoo, etta paasen taas pelaamaan, mutta minkas teet. Meilla tulee luultavasti myos jossain vaiheessa kautta olemaan turnaus Wisconsinissa, ja toivon niin paljon, etta se onnistuu! Anyway. Ma melko paljon rakastan mun jaakiekkojoukkuetta jo nyt.

We will have our next games at the beginning of December. We will have a tournament here in Alpena and I'm sure it's gonna be super fun! I can't wait three weeks until I get to play again but no can do. Apparently we will also have a tournament in Wisconsin at some point and I really, really hope that we will actually do that! Anyway, I pretty much love my team already.

Tuo kaunis joutsen hiljaisuutta pelkää, ei lentoon pääse loppuu aika tää, soi laulu ikavää, soi laulu ikavää

Jos joku olis ennen lahtoa mulle kertonut kuinka vaikeeta taa tulee olemaan. Olisinko lahtenyt? En tieda. Luultavasti en olisi tan vaikeutta edes ymmartanyt, vaikka joku sen olis mulle sanonutkin. Sita vaan ei voi kuvailla, sita ei osaa kuvailla. Eika osaa ymmartaa jos sita ei ole itse kokenut.

Meille puhuttiin ennen lahtoa kulttuurishokista. Puhuttiin siita miten alussa kaikki on hienoa ja jannittavaa, sitten tulee alamaki ja lopulta sopeutuu elamaan taalla. Ei musta tuntunut alussa mitenkaan silta, etta kaikki olis ollut superjannittavaa ja hauskaa. Tykkasin mun elamasta taalla. Kaikki oli hienosti, rakastin mun elamaa taalla. Mutta nyt voin kylla sanoa, etta mulla on meneillaan se alamakijakso. Alkaa kasittako vaarin. Mulla on edelleen taalla kaikki hyvin. Tykkaan mun elamasta ja sillein, mutta sitten on se jokin..

Se jarjeton kaipuu rakkaaseen kotimaahan. Kuinka pikkuasiat amerikassa ja amerikkalaisissa arsyttaa. Sita ajattelee, miten paljon paremmin kaikki on Suomessa. Miten hyvin kaikki toimii Suomessa. Sita ei pysty ymmartamaan miks toiset ihmiset tekee asiat erilailla. Miksi ne ei tee sita tai tata juttua niinkun me tehdaan se Suomessa. Niinkun sen kuuluis menna. Mutta ei se toimi niin. Kulttuurit on erilaisia. Ma olen taalla, ma tulin tanne toteuttamaan unelmaani. Elamaan amerikkalaista elamaa. Ja ma olen se, jonka kuuluu sopeutua. Ja joskus se vaan on jarjettoman vaikeaa.

Enta se epaonnistumisen tunne. Olenko ma huono vaihtari? Miksi mulla ei viela ole amerikkalaisia ystavia? Sita ei vaan jaksa olla aina iloinen ja pirtea. Ei jaksa jutella small talkia ihmisille, jotka ei valttamatta halua olla sun seurassa. Ei jaksa. Vasyttaa. Ei vaan jaksa. Tekee mieli luovuttaa. Ja kuitenkin jostain loytaa aina sen voiman jatkaa. Ma olen suomalainen. Ja suomalaisella sisulla mennaan eteenpain. Selvitaan paivasta toiseen. Vaikka ei sen pitais olla pelkkaa selviamista. Vai pitaisko? Ja taas kerran. Alkaa kasittako vaarin. Ma tykkaan mun elamasta taalla. Ma nauran ja oon onnellinen. Mutta sitten on niita hetkia kun tunnilla tuijottaa pulpettia, rapyttelee silmia ettei alkais itkemaan. Ma oon kiitollinen mun rakkaista vaihtariystavista, mulla on amerikkalaisia kavereita joille jutella kun ma niita naan koulussa. Mutta ei se oo samaa. Ma haluan enemman. Haluan amerikkalaisia ystavia. Ja ma kylla tiian etta pitaa olla aktiivinen. Mutta jossain vaiheessa sita vaan ei enaa jaksa. Kuinka sa muka jaksat olla aktiivinen, nauravainen ja hymyilevainen kun sa oot viis minuuttia sitten pidatellyt itkua us governmentin tunnilla.

Koti-ikava? Mulla ei ollut mitaan kasitysta koti-ikavasta ennen tanne tuloa. Ei pienintakaan aavistusta. Mutta se oli ihan normaalia. Miten voiskaan olla, enhan ma ennen ollut asunut toisella puolella maapalloa, yksin, kaukana kotoa. Ja en ma oikein tieda miten koti-ikavaa vois kuvailla. Ei se tunnu koko ajan. Eika se oo musertavaa. Mutta se on mun sisalla koko ajan, joskus se on hiljaa, ja joskus se huutaa niin etta se saa mun sydamen sarkemaan. Nain ennen joulua sita kaipaa kotiin. Sita kuvittelee minkalaista on Suomessa. Kaipaan jopa sita pimeytta. Kaipaan sita miten kavelin Jyvaskylan keskustassa, oli pimeeta, mutta valot oli kirkkaat. Oli kylma, mutta ma olin onnellinen. Ma olin siella minne ma kuuluin. Kotona. Ma rakastan sita paikkaa. Ma rakastan sita kaupunkia niin, etta ma en osaa pukea sita sanoiksi. Sita kaipaa ystavia. Kaipaa sita miten istuttiin iltaa, juteltiin, naurettiin. Ja sita kaipaa omaa perhetta. Miten sai rutistaa aitia ja iskaa, rakastaa ja tuntee etta sua rakastetaan. Omaa kotia. Sita mille siella tuoksuu. Miten voi koulupaivan jalkeen menna omaan keittioon, kaikki on niin tuttua ja rakasta. Sita ma kaipaan. Ja tuntuu niin voimattomalta, koska ma en voi tehda sille mitaan. Ma voin vaan kaivata, tai jatkaa eteenpain. Ja voitte olla varmoja etta ma valitsen aina eteenpain siirtymisen. Ja jossain vaiheessa se muuttuu. Jossain vaiheessa ma sopeudun elamaan taalla. Opin omaksumaan naitten tavat ja hyvaksymaan ne. Opin rakastamaan naitten tapoja. Ja ma tiedan, etta jossain vaiheessa se ajatus poislahtemisesta muuttuu kivuliaaksi. Vaikka samalla kotiinpaluu, oman kotioven avaaminen, rakkaiden halaaminen, on se mita ma odotan enemman kuin mitaan muuta.

Asioilla on aina kaks puolta. Ainakin melkein aina. Vaikka ma kaipaan kotiin. Vaikka kotona asiat on ehka paremmin, ma olisin ehka onnellisempi. Ma en silti halua lahtea viela. Ei. Tama on se mun unelmien vuosi mita ma olen odottanut niin monta vuotta. Ma olen kokenut taalla jo niin hienoja asioita, saanut niin hienoja muistoja, tasta paikasta on tullut mun toinen koti. Ma rakastan mun amerikkalaista elamaa, joskus ma vaan unohdan sen. Huonoina paivina sita ei muista. Ja tavallaan tahan liittyy pelko siita, etta mita jos ma epaonnistun. Mita jos tan vuoden jalkeen ma palaankin kotiin ja ma kadun sita, etta jatin joitain asioita tekematta tai en nauttinut taysilla. Enka ma halua sita. Ma haluan, etta kun ma palaan kotiin ma voin muistella tata vuotta ja hymyilla. Etta ma voin todella tuntea elaneeni taysilla. Ja kai ma tahan asti uskon onnistuneeni. Joskus sita pysahtyy miettimaan ja tajuaa kuinka paljon ma itseasiassa tuun tata kaipaamaan. Ja loppujen lopuks ei tassa oo kyse onnistumisesta tai epaonnistumisesta. Jokaisen vaihtarin vuosi on erilainen. Jokaisella on omat kamppailunsa, omat onnen hetkensa. Ja ma yritan elaa silla filosofialla, etta ma vaan yritan parhaani. Joka paiva. Ja ma sallin itelleni ne muutamat huonot paivat. Muutamana paivana ma saan olla onneton ja itkea. Mutta sen jalkeen ma nousen taas ylos ja jatkan matkaa. Hymyillen.

Ja kun ma nyt alan miettimaan. Ma alan miettimaan, etta miksi ma muka olisin onneton, miksi ma olisin surullinen. Loppujen lopuksi mulla on taalla kaikki hyvin. Mulla on mahtava isantaperhe, hyva koti, jota ma voin todella kutsua kodikseni. Mulla on rakkaita vaihtariystavia, joita ma rakastan taydesta sydamestani. Mulla on amerikkalaisia kavereita, joille jutella ja joiden kanssa nauraa. Rakastan mun jaakiekkojoukkuetta ja harkkoja. Kausi on vasta alussa ja oon varma, etta meilla tulee olemaan superhauskaa. Se vaan on kummallista, etta kun on huono paiva kaiken tan unohtaa. Sita unohtaa miten onnekas on. Ma olen taalla. Kaikkien vaikeuksien jalkeen mita mulla oli Suomessa koulussa numeroiden kanssa. Ma olen nyt taalla. Elamassa mun unelmaani. Joskus elama tekee kipeaa, se nyt vaan sattuu olemaan luonnonlaki. Se on silti elamaa. Ja ma olen onnellinen. Aidosti.

Ask me anything!

Heissan!

Tosiaan..mulla lojuu luonnoksissa vaikka kuinka monta postausta odottamassa, mutta älyttömän kiireen takia, niitä vaan ei millään ehdi viimeistellä. Ajattelin nyt tähän väliin pistää kuitenkin kysymyspostauksen. Joten kysy ihan mitä vaan ikinä tulee mieleen, hyvän maun rajoissa tietenkin. Kysymykset voi jättää tämän postauksen kommentteihin.
Kiitos!

NHL-game+cross country

Meikalainen on ollut latkatytto pienesta pitaen. Ihan vauvasta saakka ma oon kuullut JYPin peleja, ma oon melkeinpa kasvanut pelaillen pihapeleja sisarusten kanssa. Joten ei siina nyt ihan hirveesti muuta mahdollisuuksia ollut kuin etta ma rakastuin jaakiekkoon. En muista missa vaiheessa aloin seuraamaan NHL peleja tai kannattamaan Pittsburgh Penguinsia, mutta jossain vaiheessa se kumminkin tuli. Mainitsin mun hostperheelle joskus viime kevaana etta Pittsburgh Penguins on mun suosikkijoukkue. Ne vastas, etta toivoo etta ma paasen nakemaan niitten pelin. Ja viime viikolla mun unelma tuli toteen!

Lahettiin Torstaina puolen paivan aikaan ajamaan Alpenasta kohti Detroitia. En pistanyt pahakseni pienta breikkia koulusta. Nukuin melkein koko matkan. Mulla kun ei ole minkaanlaisia ongelmia nukahtamisen suhteen. Pystyn nukkumaan ihan missa vaan, milloin vaan. Ei ehka niin hyva juttu enkun tunneilla mutta muuten ihan hyodyllinen taito. Asiasta toiseen. Saavuttiin Detroitiin, kaytiin heittamassa meijan kamat hotellille ja lahdettiin kohti jaahallia. Mina pukeutuneena JYPin pelipaitaan ja mukana mun Olli Maatalle tekema kyltti. Kyltti sanoi nain "Maatta, terveiset Jypinkylasta" Ja tarina sen takana on siis se, etta Maatta on kotoisin Jyvaskylasta niinkuin minakin. Meilla oli hyvin aikaa ennen pelia, joten kaytiin syomassa, otettiin kuvia superkauniista Detroit riverista ja toisella puolella siintavasta Kanadasta. Eksyttiin myos parkkihalliin, joka oli monimutkainen ja epakaytannollinen, koska siella ei ollut hisseja ollenkaan. Saavuttiin halliin, ja ma olin valmis elamaan kolme tuntia unelmaani.

Ennen kun varsinainen peli alko mentiin pleksin viereen seisomaan ja kattelemaan kun joukkueet lammitteli. Mulla oli mun kyltti mukana. Eka naytti ihan silta, etta se ei naa sita ollenkaan, mutta kun pelaajat lahti jaalta se pysahty ennenkun meni pukukoppiin, hymyili ja nyokkas ja heitti mulle kiekon. haha ma olin lapsellisen onnellinen. (Pikaista paranemista Maatalle, ja toivotaan et han on pian taas paremmassa kunnossa kun ikina.)

Itse peli oli huikea. Niin katsomisen arvoinen ettei mitaan rajaa. Yleiso eli taysilla mukana. Huutomyrsky oli uskomaton kun Detroit Red Wings teki maalin. Yhessa vaiheessa koko halli huus taysilla "Crosby sucks" (I strongly disagree haha) Koko peli oli Pittsburgh Penguinsin naytosta, kunnes tuli kolmannen eran kolme viimeista minuuttia ja oikein naki miten peli mureni meidan kasiin. Red Wings kavensi ensin 3-2..ne pelasi ilman maalivahtia ja meilla oli vaikka kuinka monta tilaisuutta tappaa peli, mutta kun ei ite onnistu niin yleensa vastustaja iskee. Ja niin kavi nytkin. Ne tasotti 3-3 ja mentiin jatkoajalle. Ei kylla kaynyt saaliksi niita typeryksia jotka jatti pelin kesken siina viisi minuuttia ennen pelin loppua ja lahti hallista. Koko halli mylvi..ja mina surin muutaman muun Pens fanin kanssa hahaha..ja niinhan siina sitten kavi, etta Red Wings voitti. Tottakai mua vahan harmitti, mutta ei se pilannut mun fiilista. Koko peli oli ihan uskomaton kokemus ja oon niin kiitollinen tasta mun hostvanhemmille. Kiitos!!

Ja koska en jaksa tehdä erillistä postausta Cross Country kauden päätöksestä niin kerron siitä tässä. Meillä oli siis eilen kauden päättävä banquet. Syötiin, Nevin piti puheen ja valmentaja sanoi meistä jokaisesta jotain. Kauniita sanoja. Tavallaan se oli surullista. Nyt se on oikeesti ohi. Mutta mä jään muistelemaan sitä hyvällä. Yks hienoimmista asioista mitä mä oon täällä saanut kokea oli olla osana tätä hienoa joukkuetta. Toivottavasti hockey season tulee olemaan vähintään yhtä hyvä.

Minä, Etta, Mikayla, Brooke, Jenna, Sarah 

Lizzyyyyy <3

Olivia <3

Ashton<3

Meijän ihana coach Bullis! 

Mary <3

Mitchell, minä, Kolin

Lately

Heippahei!

Mun kolmas kuukausi taalla rapakon toisella puolella on jo pyorahtanyt kayntiin. Aika menee ihan hirveen nopeesti! Ei sita pysty ees kasittaa..vastahan ma tanne tulin?! Elama on taalla jatkunu kuitenkin melko samanlaisena kuin se on ollutkin. Vaikka mitaan erikoista ei tapahdu niin koko ajan mennaan kuitenkin parempaan suuntaan. Kielen kanssa ei ole enaa ongelmia oikeestaan ollenkaan. En nyt tietenkaan kaikkea mita haluaisin ni voi sanoa tai en ymmarra ihan jokaista sanaa, vaikka US historyn tai American governmentin tunnilla.

Viime aikoina ma oon ollu tosi kiireinen ja taa viikko tulee olemaan superkiireinen. Suurimmaks osaks kiireisena mut pitaa Cross Country ja jaakiekko. Tanaan myos varmistu etta saan juosta Varsityssa! Paasen siis kisaamaan viela Regionalseihin Traverse Cityyn!

Jaakiekko alkoi siis tassa pari viikkoa sitten. Eka peli meilla on vasta Marraskuun alussa, mutta ollaan nyt alotettu harjottelemaan jo jaalla. Mulla on viela paljon harjottelemista, mutta rakastan sita jo nyt! En malta oottaa, etta pelit alkaa ja paastaan pelaamaan. Meidan eka peli on vieraissa Manistiqueta vastaan. Talla viikolla mulla on siis superpaljon tekemista..Eilen oli eka cross country harkat heti koulun  jalkeen. Sielta paasin viidelta pois..menin kotiin, otin suihkun, söin ja aikalailla sit heti lahin jakisharkkoihin ja sielta tulin kotiin puol 9 aikaan illalla. Sitten iltahommat ja nukkumaan. Tanaan cross country ja sitten meen keilaamaan mun aluevalvojan ja muutaman vaihtarin kanssa. Keskiviikkona taas cross country harkat ja jakisharkat. Ja TORSTAINA!! Torstaina lahetaan Detroitiin kattomaan Red Wings-Penguins! So excited! Perjantaina shoppaillaan vahan Detroitissa ja tullaan takasin..sitten on meidan joukkueen team dinner ja tan jalkeen meen luultavasti keilaamaan..jonkunakonen hyvantekevaisyyskeilausjuttu ilmeisesti. Ja lauantaina on Regionalsit Traverse Cityssa! Siella menee koko paiva. Sunnuntaina katotaan tietysti Lionsien peli..joka on poikkeuksellisesti jo yheksalta aamulla koska ne pelaa Wembleylla. Hostsisko tulee myos sunnuntaina kaymaan joten tehaan varmaan jotain. :)
Ja tottakai just tällä viikolla ku on superkiireistä niin mun täytyy palauttaa miljoona enkun esitelmää, ainetta yms.

Kuten jo sanottu, elämä on täällä jatkunu tavallista rataansa. Sunnuntaina oli Theon (ranskalainen vaihtari) synttärit ja oli ihan superhauskaa. Meillä oli paljon ruokaa, bonfire jne. juteltiin, naurettiin ja pidettiin hauskaa. Nauroin varmaan enemmän kun ikinä. Kiitos tästä kuuluu suurimmaks osaks Davidille (ruotsalainen vaihtari) jonka seurassa ei voi olla muuta kun hauskaa. Sunnuntai ilta oli ihan mahtava. Tunsin oloni niin kotoisaks. Kaikki oli ihan täydellistä.

Theo

Siarah, Emily, Jackie, me

Helene<3

Ruotsi&Suomi SWINLAND!

Me & Theo

Viime viikolla oltiin tulossa Cross Country meetistä. Istuin bussissa ja kattelin ikkunasta ulos. Michigan oli muuttunu kauniin syksyseks. Ajattelin kaikkee mitä oon täällä jo kokenu. Kaikkee mitä tuun vielä kokemaan. Ajattelin niitä ihmisiä mun ympärillä. Ja tuntu niin raa'alta, että mun pitää lähteä täältä pois. Tää elämä otetaan multa pois! Enkä oikeesti voi käsittää sitä, että joitain näistä ihmisistä mä en tuu näkemään enää ikinä. Ikinä! Se tuntuu niin lopulliselta. Tuntuu niin hirveeltä, että elämä vaan jatkuu. Tiiättekö? Sitä on vaikee selittää, mutta joka kerta kun ihmiset puhuu ens vuodesta mulla meinaa tulla kyyneleet silmiin. Osa lähtee collegeen, osa jatkaa juoksemista Cross Country joukkueessa. Enkä mä saa enää olla osa sitä. Mä palaan Suomeen. Eikä se oo paha juttu. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan Suomea. Haluan palata kotiin kesällä, mutta se vaan tuntuu niin julmalta, että mä en saa enää olla osa tätä elämää täällä. Mä en saa jatkaa juoksemista mun ihanan joukkueen kanssa. Enkä mä tiedä millon mä tuun takasin. Se on kaikkein pahinta. Mä en tiedä millon mä tuun takasin. Ja vaikka mä tuunkin joskus takasin niin se ei oo enää sama. Ihmiset on muuttanu, moni on mennyt collegeen eri paikkakunnalle. Enkä mä enää ikinä saa tätä takasin. Tiiän, että on liian aikasta ajatella tämmöstä. Mulla on silti melkein kahdeksan kuukautta jäljellä. Mutta mä en voi estää itteeni. Mä ajattelen liikaa. Ainakin mä aion nauttia täysillä näistä jäljellä olevista kuukausista. Vaikka välillä on ikävä Suomeen. Välillä sitä kaipaa Suomeen niin paljon, että sydämeen sattuu. Mä rakastan silti olla täällä. Tää on mun toinen koti.