Lähdetkö kauas, meetkö niin pitkälle kun kotoas vain voit

Heissan!

Mulla on viime aikoina ollut jotenkin hirveen usein bloginkirjotusfiilis. Ongelmana vaan on, että en oikeen tiedä mistä kirjoittaisin. Elämä täällä on niin normaalia, ettei siitä oikein osaa kirjottaa. Joten postausehdotuksia otetaan vastaan. Muistakaa myös käydä kyselemässä vielä kysymyksiä kysymyspostaukseen johon pääsette tästä. 

Tässä postauksessa laittelen vaan vanhoja ja vähän uudempiakin kuvia ja kerron niitten kautta tapahtumista. Mä oon tosiaan ollut aivan onneton kuvien ottaja täällä, mutta yritän nyt parantaa tapani ihan senkin takia, että kuvista jää sitten kiva muisto itselle. 

Kiitospäivänä herättiin tämmöseen näkyyn :) Olin toivonut koko alkuviikon lumipäivää niin eiköhän kaikki lumi sada just sillon kun on ensimmäinen lomapäivä. Mutta mä oon ihan ilonen tosta lumesta. On niin paljon nätimpää. Se tosin varmaan sulaa taas ens viikolla pois kun on luvattu lämpimämpää. 

Tosiaan kiitospäivä oli ja meni. Mä tykkäsin tosi kovasti. Oli just semmonen mukava perhejuhla, enkä ees suuremmin omaa perhettä kaivannut, koska Suomessa ei kiitospäivää juhlita niin en osannut siihen omia läheisiä kaivata. Syötiin paljon, hyvää ruokaa. Ja tottakai katottiin Lionsien peli. Mä oon luultavasti Lionsien suurin kannattaja Yhdysvaltain ulkopuolella hahah..En ois ikinä uskonut, että alan tykkäämään amerikkalaisesta jalkapallosta niin paljon, mutta se vaan on älyttömän hieno laji. 

Lionsit vielä voitti kiitospäivänä parin umpisurkeen viikon jälkeen joten olin onnellinen hahah.

Mein quarterback Matthew Stafford. Me aina hostperheen kanssa vitsaillaan, että se on mun tulevaisuuden aviomies hahah. Ei, mutta mulla on jo nyt kertyny kaikkee Lions kamaa ja sanoin just host perheelle, että pitää ostaa vielä vähän lisää ennenku palaan kotiin. Voin sitten verhota itteni kaikella Lions kamalla hahah.

Kattokaa tätä eroo! Ihan vähän aikaa sitten oli vielä ihan kesä ja nyt on niin kylmä!

Ikävä Cross Countrya!

Mut onneks on jääkiekko! En millään malttas oottaa, että päästään taas pelaamaan. Meillä on kaks viikkoo edellisestä pelistä ja se tuntuu pitkältä kun nälkävuosi. Ens viikonloppuna päästään viimein pelaamaan ja sillon pelataankin sitten koko kahen viikon edestä. Pelataan vähintään viis peliä ja jos pelataan hyvin niin enemmän. Harrastuksista puheen ollen en millään osaa päättää aionko pelata socceria vai trackia keväällä. Osa ihmisistä on silleen, että tee tarck, tee track ja osa on, että tee soccer, tee soccer. Mutta en osaa päättää. Haluisin tehä molemmat. Sekin on periaatteessa mahdollista, mutta pitää nyt kattoo. Siihen on vielä aikaa. Huomenna on muuten jääkiekkojoukkueen kanssa team bonding eli syödään ja vietetään aikaa ja tutustutaan toisiimme :))

Mun kiitospäivän kaveri Samson. Varo vaan äiti, mä haluun tommosen koiran ku tuun takasin kotiin. :D

Mä oon täällä virallisesti mosquito..niiice

NEW YORK <3 

Random kuvia täältä Alpenasta.

Detroit..tai no tarkemmin otettuna Windsor, joka on siis Kanadan puoella, mutta kuva on otettu Detroitin puolelta.

Matkalla Applebeehin (Applebee's) se on vähän niinkun meijän traditio. Käydään siellä aina meijän vaihtariporukan kanssa tyyliin kerran viikossa. Joskus kaksin kertaa viikossa. 

Nyt pelaamaan hostisän kanssa Maddenia. Byyye!

Love

Anniina

Monta suuntaa matkallasi on, tuulemaan jää tuo tuuli rauhaton

Mita on olla vaihto-oppilas?

What it is to be an exhange student?

Vaikea kysymys, todella vaikea. Mutta ma yritan nyt selittaa.

Tough question, really tough. But I try to explain.

Ma unelmoin vaihto-oppilaaksi lahtemisesta kauan. Vuosia. Ma kahlasin lapi vanhojen vaihtareiden blogeja, seurailin toisten ihmisten unelman toteutumista. Ja odotin mun omaa vuoroa. Karsimattomana. Ma rakentelin pilvilinnoja, kuvittelin minkalaista se tulisi olemaan. Haaveilin Kaliforniasta ja Floridasta. Kuvittelin, minkalainen mun isantaperhe tulisi olemaan. Ma kuvittelin miten kaikki tulee olemaan taydellista. Ja kylla ma vahan pelkasinkin.

I dreamed to be an exchange student for a long time. Years. I read a lot of former exchange students blogs, I saw how other people made their dream true. And I wait my turn. Impatiently. I dreamed, I imagined how it will be. I dreamed about California and Florida. Imagined what kind of hostfamily I will have. I thought that everything is gonna be perfect. And yeah, I was little bit scared too. 

Huomatkaa mun Sidney Crosbyn pelipaita!

Mun vuoro lahtea maailmalle tuli koko ajan lahemmaksi. Pudotin odotuksia, yritin olla odottamatta mitaan. Etten pettyisi. Tayttelin papereita, ravasin laakarilla, yritin selvita koulusta hyvin arvosanoin. Odotin, ja silti unelmoin.

And my turn to go to the world came closer and closer all the time. I lowered my expectations, I tried to not expect anything. So I won't be disappointed. I filled forms, run to the doctors, tried to survive school and get good grades. I waited. And Still dreamed. 

Sita on vaikea kuvailla kuinka valtava asia vaihtovuosi on mulle aina ollut. Ma odotin sita melkein viisi vuotta. Ma laskin mun tulevaisuuden aina melko paljon mun vaihtovuoden varaan. Se oli ainut asia mita ma tiesin, etta ma tuun tekemaan. Kaikki muu oli ja on vielakin hamaran peitossa. "Ma lahden vaihtoon, sen jalkeen en tieda mita teen."

It's hard to explain how huge thing exchange year has always been to me. I waited for it almost five years. I pretty much built my future based on my exchange year. It was the only thing I always knew I will do. I wasn't sure about anything else. "I will be an exchange student, after that, I don't know what I'll do" 

Ja niin ma sitten tein. Ma lahdin. Jatin hyvastit laheisilleni sekavissa tunnelmissa, puoliksi surullinen ja toiselta puolelta niin superinnoissani. Ma lensin maailman toiselle puolelle. Mukana yksi matkalaukku..ja kasilaukku..ja kasimatkatavaralaukku. Tunnustetaan. Enemman kuin yksi. Odotukset oli alhaalla. Ma olin onnistunut lahtemaan matkaan ilman sen suurempia odotuksia. Mä olin nyt omillani. Kaukana kotoa.

And so I did. I left. I said goodbye to my loved ones, feeling confused. Half of me was sad, half of me was super excited. I flew to the other side to the world. Only one suitcase with me and purse..and hand luggage bag..Well I have to admit I had more than one. My expectations were low. I had managed to go to make my dream true without big expectations. I was on my own. Far away from home. 

Ja sitten..sitten sita vaan yrittaa elaa. Paivasta toiseen. Tääkin on vaan elämää. Käyn koulussa, harkoissa, nukun. Aamulla herääminen on edelleen järjettömän vaikeaa. Oon edelleen sama iltaihminen. Vaikka en enää ookkaan sama ihminen, joka elokuussa kyyneleet silmissä nousi koneeseen, vailla mitään tietoa siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Mä oon niin paljon itsevarmempi, niin paljon rohkeempi, niin paljon kiitollisempi siitä mitä mulla on.

And then..then you just try to live. One day to another. after all this is only life too. I go to school, go to practice, sleep. Waking up in the morning is still awfully hard. I'm still same night owl. Even though I'm not the same girl who, last August got up to the airplane tears on her eyes. Without any thoughts what future has to give her. I'm much more self-confident, much braver and much more grateful for everything I have. 

Henini <3 My Princess!

Beste freunde! (Helene I have no idea was that correct)

Mä oon täällä tehnyt asioita, joihin en olisi ikinä uskonut pystyväni. Mä oon pitänyt yksin esitelmän enkun tunnilla, kirjoittanut esseitä englanniksi. Lukenut shakespearea ja tehnyt Shakespearen näytelmästä näytelmä-analyysin. Mä oon alottanut keskustelun niin useesti tuntemattomien ihmisten kanssa, vain koska mä haluan tarttua jokaiseen tilaisuuteen. Mä liityin cross country joukkueeseen ja ylitin itseni niin monta kertaa niin harkoissa kuin kisoissakin. Mä oon onnistunut luomaan täällä itselleni elämän. Melkon paljon tyhjästä. Ja mä olen siitä aivan järjettömän ylpeä.

While I've been here I've done some thing that I never thought I would be able to do. I have made presentations in front of the english class. Alone. I've read Shakespeare and made play analysis from one of his plays. I've started conversations with strangers so many times, only because I want to take every opportunity to make friends. I joined to Cross Country team and I surprised myself so many times in practice and during races. I have succesfully created a life for myself. Pretty much from nothing. And I'm so freaking proud. 

Eksyinköhän mä vähän asiasta? En tiedä mutta jatketaan. Mitä siis on olla vaihto-oppilas? Se on melko paljon normaalia elämää. Lisämausteena se, että vaihtari tosiaan kokee kaiken monta kertaa vahvemmin. Huonon päivän sattuessa kaikki itkettää ja tuntuu pahalta. Ja seuraavana päivänä sitä jo hymyilee kaikelle. Mukava keskustelu puolitutun kanssa saattaa tehdä sut niin onnelliseks, että se lämmittää sua koko päivän. Ja joskus sitä vaan on yksinkertaisesti onnellinen, että kaikki on hyvin. Mulla on mukava koti, hieno isäntäperhe, kaunis kotikaupunki, ja mä elän täällä mun amerikkalaista elämää. Mä olen onnellinen.

Did I miss the point? I don't know but let's continue. So what it is to be an exchange student? It's pretty much normal life. Extra is that exchange students feels everything much stronger. When you have a bad day everything feels bad and you just want to cry. And the next day you are smiling about everything. Nice conversation with half-familiar people may make you so happy that it feels good all day. And sometimes you are just simply happy. Happy that everyhting is okay. I have nice home, great host family, beautiful hometown, and I'm living my american life. I'm happy.

Huomenna on kiitospäivä. Mun elämän ensimmäinen kiitospäivä. Mulla on niin paljon syitä olla kiitollinen. Mulla on täällä kaikki hyvin. Mä oon onnekas verrattuna osaan vaihto-oppilaista joilla on ollut ongelmia perheen kanssa yms. Mä oon todella onnekas. Mulla on hieno perhe. Koulu sujuu hyvin. Saan pelata jääkiekkoa. Mulla on ystäviä. Oon kiitollinen, että mun perheellä Suomessa on kaikki hyvin. Oon kiitollinen, että kesällä saan palata kotiin. Ja oon kiitollinen, että mulla kuitenkin on vielä 7 kuukautta jäljellä täällä. Oon kiitollinen niin paljosta.

Tomorrow is thanksgivinday. My first thanksgivig. I have so many reasons to be grateful. Everything is okay here. I'm lucky compared to some of the other exchange students who have had problems with their host families etc. I'm really lucky. I have a great host family. School is okay. I can get to play hockey. I have friends. I'm grateful that my family in Finland has everything okay. I'm grateful that I can go home next summer. And I'm grateful that I still have 7 months left here in USA. I'm grateful for so much. 

Kuvat on kaikki mun 18-vuotis synttäreiltä

Ma osaan viela puhua Suomee..osaanhan?

Mä en koskaan kuvitellut, etta mun suomenkielen taito tulis oikeesti taalla kovin karsimaan. Kyllahan ma aattelin, etta varmaan jotain saattaa joskus tulla, mutta en sita sen kummemmin miettinyt. Oon listannut aina valilla ylos kun huomaan puutteita suomen kielen taidossani, joten täällä nyt jotain esimerkkejä.

Hassuja sanoja tulee aina sillon tällöin. Aina en ite niitä huomaa, mutta sisko yleensä huomauttaa. Ja joskus tosiaan huomaa ihan itekin. Esim. yks päivä juttelin siskolle skypessä ja mun piti sanoo, että tyypillinen jotain..no mulla oli tietenkin päässä englannin kielen sana "typical" joten jotenkin se sitten väänty muotoon "typikaalinen" Huomasin ite heti sen sanottuani, että se ei kyllä oo sana ollenkaan ja aloin vaan nauramaan. On niin hassua huomata kun keksii kaikkia ihan omia sanoja.

Ottaa suihku on mulle jo ihan täysin normaali ilmaisu, enkä ees nää siinä mitään outoo, mutta äiti sanoi, että Suomessa sanotaan, että "mä meen suihkuun." Tuo suomenkielinen ilmaisu kuulostaa ihan hassulta. Jotenkin ottaa suihku on vaan niin normaali.

Tehdä pyykkejä. Siinä toinen ilmaisu, joka mun korvaan kuulostaa ihan täysin normaalilta, mutta sisko sanoi, ettei suomen kielessä sanota niin. Mutta mulle se on tehdä pyykkejä. Ja siis tällä tarkotan kun pesen vaatteita.

Ekonominen. Tää on oikeesti sana myös suomen kielessä, mutta en todellakaan koskaan käyttänyt tota sanaa Suomessa ollessani. Sanoin, että taloudellinen tai jotain siihen suuntaan. Mutta tää tulee enkun kielen sanasta "economic"

Sitten se, että suomenkieliset sanonnat alkaa kuulostaa hassuilta, ja yhen kerran tunnilla aloin miettimään sitä maailman typerintä vitsiä, missä lehmä kysyy poliisilta, että saako täällä ammua ja poliisi vastaa, että ilman muuta. Se ei todellakaan ollut ennen mitenkään hauska, mutta meinasin alkaa nauramaan ääneen kun aloin miettimään sitä us historyn tunnilla. Joten joo..ehkä mä oon vaan päästäni vialla (hmmm...voiko noin sanoo?) mutta se vaan kuulosti ihan sairaan hassulta.

Pikkusanat kuten joo(yeah) mitä (what) tulee automaattisesti englanniksi. Esim. kun puhun suomalaisten kanssa oon aina sillein yeah jne. en muuten muista, että teinkö niin suomessa, mutta nyt ainakin teen kaikkia pieniä äänteitä, ja nyökkäilen yms. osoittaakseni, että mä kuuntelen. Ja en siis kiinnitä siihen mitään huomiota vaan se tulee ihan luonnostaan.

Unia en oo vielä tietääkseni nähnyt enkuks. Yhen kerran saatoin nähä pienen pätkän, koska aamulla muistin jonkun keskustelun mun unesta ja mulla oli semmonen mielikuva, että juttelin sen enkuksi, mutta en sitten oo siitä varma, joten en laske sitä hahah.,ehkä nekin vielä aikanaan tulee. Toisaalta aina ennen nukkumaanmenoa laitan jonkun laulun suomeksi, joten ehkä sekin vaikuttaa siihen, että nään vielä unet Suomeks.

Suomeks puhuminen toisen suomalaisen vaihtarin kanssa tuntuu superoudolta ja suurimmaks osaks me puhutaankin englantia. Mutta joskus kun puhutaan suomee niin meinaan aina vahingossa alottaa lauseet englanniks jne. Muutenkin kun puhun suomee niin meinaan alottaa lauseet englanniksi.

En tiedä millä kielellä ajattelen. Suurimmaksi osaksi mä tietenkin ajattelen englanniksi, koska puhun sitä koko ajan, mutta sitten kun alan miettimään, että milläs kielellä mä nyt oikein ajattelen niin ajatukset on kahden kielen sekamelska. Osa sanoista on englanniksi ja osa Suomeksi. Veikkaan, tai oikeestaan tiedän, että suurimman osan aikaa ajattelen englanniksi, mutta varsinkin jos oon väsynyt niin Suomi puskee päälle ja alan ajattelemaan enemmän Suomeks. Oon myös huomannut, että jos oon tosi väsynyt niin, alan unohtelemaan englannin kielen sanoja

Sanojen unohtelemisesta, että unohdan myös suomen kielen sanoja. Joskus pitää tosissaan miettiä, että muistaa jonkun sanan suomeksi. En vieläkään tiedä mitä sanaa hain tai onko semmosta sanaa ees olemassa, mutta olin tekemässä mun us governmentin projektia ja mun piti löytää sana sille kun lehdistönvapautta rajoitetaan. Tai siis kun et voi kirjottaa lehteen mitä ikinä haluat. Soitin siskolle Suomeen, et tietääks se mitä tarkotan, mutta sekään ei tiennyt joten jäin ilman vastausta ja päädyin vaan käyttämään sanaa korruptoitunut. Musta vaan tuntu, että sille on suomen kielessä joku toinenkin sana hahahah.

Mutta kaikenkaikkiaan Suomi on vaan aivan älyttömän hieno kieli <3

And the good old hockey game, is the best game you can name

Mun ekoja kysymyksia mun hostperheelta oli, etta onko taalla mahdollisuus pelata jaakiekkoa. Pienten selvitysten ja tutkimusten jalkeen selvisi, etta mahdollisuus on. Ja siita lahti prosessi, kuinka musta tuli Warrior! Alpena Warriors ei siis ole yhteydessa high schooliin, vaan se on erillinen pieni tyttojen jaakiekkojoukkue.

One of my first questions to my hostfamily was, that will I be able to play hockey there. After a little investigations it became clear that there is a possibility for that. And that started the process for me becoming a Warrior! Alpena Warriors is not connected to high school, it's a small, girl's hockey team. 

Joukkueessa meita on pelaajia ikahaarukalla 12-18. Tykkaan mun joukkueesta tosi paljon, vaikkei ollakaan kovin paljon yhdessa viela oltu. Joukkueella on takana 4 pelia, ja mulla kaksi. Paperisotkujen takia, en voinut pelata kahdessa ekassa pelissa, koska "en ole yhdysvaltain kansalainen ja plaap, plaap, plaap" niista kuitenkin selvittiin ja kun olin kahdessa pelissa ensin ollut luukunavaajana, paasin viimein itekin jaalle.

In the team there are girls aged 12-18. I already like my team a lot even though we have been together only for a little while. Others have played 4 games and I've played 2. Because of the paperwork I couldn't play in the first two games, because "I am not the citizen of the United States and blaab, blaab, blaab" I survived all of this and after being two games as a door opener I finally made it to the ice.

Eka peli (jossa en siis pelannut) me pelattiin Manistiquessa. Olin joukkueen mukana, koska halusin paasta juttuun mukaan ja olla mukana tukemassa. Peli oli siis kauden eka, me kaikki oltiin vahan hermostuneita, ja kaiken lisaksi meilla on joukkueessa muutama pelaaja, jotka ei oo ikina pelannut jaakiekkoa ja luisteleminen on valilla vahan hakusessa. Tan yhtalon tuloksena havittiin meidan eka peli 5-0. Toinen peli pelattiin pari tuntia ekan pelin jalkeen ja sekin tietysti Manistiqueta vastaan. Pelattiin paljon paremmin mita ekassa pelissa ja mentiin heti pelin alussa 1-0 johtoon. Sen jalkeen 2-0 ja niin edelleen. Sen jalkeen Manistique kavensi 2-1, mutta me tehtiin pian taas 3-1. Pelattiin 3-1 johtoasemassa ihan pelin loppuhetkille asti kunnes noin nelja minuuttia ennen loppua saatiin jaahy. Manistique kavensi 3-2 ja tottakai muutama sekunti ennen loppua ne tasotti ilman maalivahtia 3-3. Ei pelattu jatkoaikaa eika mitaan vaan peli paattyi siis tasan. Eika se tasapeli kovin hyvalta maistunut, vaikka havittiinkin eka peli 5-0. Reissu oli sinansa hieno. Oli mukava olla joukkueen kanssa, vaikka pelkka pelin kattominen penkilta olikin turhauttavaa. Ainakin auringonnousu Mackinaw Bridgella oli aivan alyttoman kaunis!

First game (which I didn't play) we played in Manistique. I was with the team anyway, because I wanted to get in and be there for my team. The game was the first of the season, we were all little bit nervous and we also had couple of players in our team who had never played hockey before and even skating was little bit difficult for them. As a result of these things we lost our first game 5-0. We played second game only couple hours after the first game and against Manistique of course. We played way better than in the first game and we scored 1-0 at the very beginning of the game. After that 2-0 etc. Anyway Manistique scored 2-1 but we made it 3-1 soon. We were winning 3-1 for a long time until it was maybe 4 minutes left from the game, we got a penalty and Manistique scored 3-2. Then they took their goalie away and scored 3-3 only a few seconds before the game ended. We didn't have overtime or anything, that was it. We played tied 3-3 and it didn't feel good even though we lost the first game 5-0. Anyway the trip was great. It was nice to be with the team, even though only watching the game on the bench was frustrating. At least sunrise from Mackinaw Bridge was incredible!

Seuraavana viikonloppuna ma paasin sitten itekin pelaamaan. Pelattiin kaks pelia Traverse Citya vastaan ja havittiin molemmat. Hyva puoli tassa on se, etta kuten meidan valmentaja sanoi. "Niiden joukkue on jo melko paljon parhaimmillaan, ne ei tuu enaa paljon tan kauden aikana kehittymaan, kun taas meidan joukkue tulee kehittymaan ihan valtavasti." Havittiin viela melkosilla teurastuslukemilla, en ees muista kuinka monta maalia ne iski meidan paahan. Oli kuitenkin alyttoman kiva pelata, sain ylivoima-aikaa ja alivoima-aikaa ja pelasin myos melko paljon tasakentallisilla, joten olin alyttoman tyytyvainen. Tottakai tappio harmitti, mutta totta puhuen ei meilla olis niita vastaan ollutkaan minkaanlaista saumaa.

Next weekend I finally got to play. We played two games against Traverse City and we lost both of the games. The good thing is that as our coach said" this is pretty much their best team and they are gonna improve only a little but we are gonna improve a lot." The games were pretty much slaughters, I don't even remember how many goals TC scored. It was still fun to play and I enjoyed it a lot. I got a lot of ice time, powerplay, penalty kill and so on. Of course I was annoyed because of the loss, but to be honest we didn't have any chances to beat them anyway.

Harjotukset meilla on ainoastaan kaks kertaa viikossa. Maanantaisin ja Keskiviikkosin. Vahan harmi, etta harjotellaan niin harvoin, mutta ainakin harkat on aina sitakin mukavammat. Tykkaan meidan joukkueen pikkutytoista varsinkin ihan alyttoman paljon. Ne on mulle vahan niinkuin pikkusiskoja. Yhen niista itseasiassa oli tarkotus ollakin mun pikkusisko. Sain ekoissa harkoissa kuulla, etta sen perhe meinas hostata, mua, mutta taa tytto ei sitten ollut halunnut hahaha (nyt se kylla katuu sita) Hassua tassa on se, etta mua oli siis katellut kaks perhetta, molemmat Alpenasta. Mut on ilmiselvasti tarkotettu tanne hahah.

We have practices only twice in a week. On Mondays and on Wednesdays. Too bad that we practice only so rarely, but at least I then like to practice. I love our team's little girls. They are pretty much like little sisters to me. In fact one of them was supposed to be my little sister. At the first practice that girl told me that they were about to host me but then she didn't want to do that hahah (she regrets it now though) The funny thing is that at least two families wanted to host me and both of them were from Alpena. Obviously I was meant to be here hahah.

Seuraavat pelit meilla on vasta joulukuun alussa. Se onkin kolmen paivan mittanen turnaus taalla Alpenassa, joten se tulee olemaan superhauskaa! En millaan malttas oottaa kolmee viikkoo, etta paasen taas pelaamaan, mutta minkas teet. Meilla tulee luultavasti myos jossain vaiheessa kautta olemaan turnaus Wisconsinissa, ja toivon niin paljon, etta se onnistuu! Anyway. Ma melko paljon rakastan mun jaakiekkojoukkuetta jo nyt.

We will have our next games at the beginning of December. We will have a tournament here in Alpena and I'm sure it's gonna be super fun! I can't wait three weeks until I get to play again but no can do. Apparently we will also have a tournament in Wisconsin at some point and I really, really hope that we will actually do that! Anyway, I pretty much love my team already.

Tuo kaunis joutsen hiljaisuutta pelkää, ei lentoon pääse loppuu aika tää, soi laulu ikavää, soi laulu ikavää

Jos joku olis ennen lahtoa mulle kertonut kuinka vaikeeta taa tulee olemaan. Olisinko lahtenyt? En tieda. Luultavasti en olisi tan vaikeutta edes ymmartanyt, vaikka joku sen olis mulle sanonutkin. Sita vaan ei voi kuvailla, sita ei osaa kuvailla. Eika osaa ymmartaa jos sita ei ole itse kokenut.

Meille puhuttiin ennen lahtoa kulttuurishokista. Puhuttiin siita miten alussa kaikki on hienoa ja jannittavaa, sitten tulee alamaki ja lopulta sopeutuu elamaan taalla. Ei musta tuntunut alussa mitenkaan silta, etta kaikki olis ollut superjannittavaa ja hauskaa. Tykkasin mun elamasta taalla. Kaikki oli hienosti, rakastin mun elamaa taalla. Mutta nyt voin kylla sanoa, etta mulla on meneillaan se alamakijakso. Alkaa kasittako vaarin. Mulla on edelleen taalla kaikki hyvin. Tykkaan mun elamasta ja sillein, mutta sitten on se jokin..

Se jarjeton kaipuu rakkaaseen kotimaahan. Kuinka pikkuasiat amerikassa ja amerikkalaisissa arsyttaa. Sita ajattelee, miten paljon paremmin kaikki on Suomessa. Miten hyvin kaikki toimii Suomessa. Sita ei pysty ymmartamaan miks toiset ihmiset tekee asiat erilailla. Miksi ne ei tee sita tai tata juttua niinkun me tehdaan se Suomessa. Niinkun sen kuuluis menna. Mutta ei se toimi niin. Kulttuurit on erilaisia. Ma olen taalla, ma tulin tanne toteuttamaan unelmaani. Elamaan amerikkalaista elamaa. Ja ma olen se, jonka kuuluu sopeutua. Ja joskus se vaan on jarjettoman vaikeaa.

Enta se epaonnistumisen tunne. Olenko ma huono vaihtari? Miksi mulla ei viela ole amerikkalaisia ystavia? Sita ei vaan jaksa olla aina iloinen ja pirtea. Ei jaksa jutella small talkia ihmisille, jotka ei valttamatta halua olla sun seurassa. Ei jaksa. Vasyttaa. Ei vaan jaksa. Tekee mieli luovuttaa. Ja kuitenkin jostain loytaa aina sen voiman jatkaa. Ma olen suomalainen. Ja suomalaisella sisulla mennaan eteenpain. Selvitaan paivasta toiseen. Vaikka ei sen pitais olla pelkkaa selviamista. Vai pitaisko? Ja taas kerran. Alkaa kasittako vaarin. Ma tykkaan mun elamasta taalla. Ma nauran ja oon onnellinen. Mutta sitten on niita hetkia kun tunnilla tuijottaa pulpettia, rapyttelee silmia ettei alkais itkemaan. Ma oon kiitollinen mun rakkaista vaihtariystavista, mulla on amerikkalaisia kavereita joille jutella kun ma niita naan koulussa. Mutta ei se oo samaa. Ma haluan enemman. Haluan amerikkalaisia ystavia. Ja ma kylla tiian etta pitaa olla aktiivinen. Mutta jossain vaiheessa sita vaan ei enaa jaksa. Kuinka sa muka jaksat olla aktiivinen, nauravainen ja hymyilevainen kun sa oot viis minuuttia sitten pidatellyt itkua us governmentin tunnilla.

Koti-ikava? Mulla ei ollut mitaan kasitysta koti-ikavasta ennen tanne tuloa. Ei pienintakaan aavistusta. Mutta se oli ihan normaalia. Miten voiskaan olla, enhan ma ennen ollut asunut toisella puolella maapalloa, yksin, kaukana kotoa. Ja en ma oikein tieda miten koti-ikavaa vois kuvailla. Ei se tunnu koko ajan. Eika se oo musertavaa. Mutta se on mun sisalla koko ajan, joskus se on hiljaa, ja joskus se huutaa niin etta se saa mun sydamen sarkemaan. Nain ennen joulua sita kaipaa kotiin. Sita kuvittelee minkalaista on Suomessa. Kaipaan jopa sita pimeytta. Kaipaan sita miten kavelin Jyvaskylan keskustassa, oli pimeeta, mutta valot oli kirkkaat. Oli kylma, mutta ma olin onnellinen. Ma olin siella minne ma kuuluin. Kotona. Ma rakastan sita paikkaa. Ma rakastan sita kaupunkia niin, etta ma en osaa pukea sita sanoiksi. Sita kaipaa ystavia. Kaipaa sita miten istuttiin iltaa, juteltiin, naurettiin. Ja sita kaipaa omaa perhetta. Miten sai rutistaa aitia ja iskaa, rakastaa ja tuntee etta sua rakastetaan. Omaa kotia. Sita mille siella tuoksuu. Miten voi koulupaivan jalkeen menna omaan keittioon, kaikki on niin tuttua ja rakasta. Sita ma kaipaan. Ja tuntuu niin voimattomalta, koska ma en voi tehda sille mitaan. Ma voin vaan kaivata, tai jatkaa eteenpain. Ja voitte olla varmoja etta ma valitsen aina eteenpain siirtymisen. Ja jossain vaiheessa se muuttuu. Jossain vaiheessa ma sopeudun elamaan taalla. Opin omaksumaan naitten tavat ja hyvaksymaan ne. Opin rakastamaan naitten tapoja. Ja ma tiedan, etta jossain vaiheessa se ajatus poislahtemisesta muuttuu kivuliaaksi. Vaikka samalla kotiinpaluu, oman kotioven avaaminen, rakkaiden halaaminen, on se mita ma odotan enemman kuin mitaan muuta.

Asioilla on aina kaks puolta. Ainakin melkein aina. Vaikka ma kaipaan kotiin. Vaikka kotona asiat on ehka paremmin, ma olisin ehka onnellisempi. Ma en silti halua lahtea viela. Ei. Tama on se mun unelmien vuosi mita ma olen odottanut niin monta vuotta. Ma olen kokenut taalla jo niin hienoja asioita, saanut niin hienoja muistoja, tasta paikasta on tullut mun toinen koti. Ma rakastan mun amerikkalaista elamaa, joskus ma vaan unohdan sen. Huonoina paivina sita ei muista. Ja tavallaan tahan liittyy pelko siita, etta mita jos ma epaonnistun. Mita jos tan vuoden jalkeen ma palaankin kotiin ja ma kadun sita, etta jatin joitain asioita tekematta tai en nauttinut taysilla. Enka ma halua sita. Ma haluan, etta kun ma palaan kotiin ma voin muistella tata vuotta ja hymyilla. Etta ma voin todella tuntea elaneeni taysilla. Ja kai ma tahan asti uskon onnistuneeni. Joskus sita pysahtyy miettimaan ja tajuaa kuinka paljon ma itseasiassa tuun tata kaipaamaan. Ja loppujen lopuks ei tassa oo kyse onnistumisesta tai epaonnistumisesta. Jokaisen vaihtarin vuosi on erilainen. Jokaisella on omat kamppailunsa, omat onnen hetkensa. Ja ma yritan elaa silla filosofialla, etta ma vaan yritan parhaani. Joka paiva. Ja ma sallin itelleni ne muutamat huonot paivat. Muutamana paivana ma saan olla onneton ja itkea. Mutta sen jalkeen ma nousen taas ylos ja jatkan matkaa. Hymyillen.

Ja kun ma nyt alan miettimaan. Ma alan miettimaan, etta miksi ma muka olisin onneton, miksi ma olisin surullinen. Loppujen lopuksi mulla on taalla kaikki hyvin. Mulla on mahtava isantaperhe, hyva koti, jota ma voin todella kutsua kodikseni. Mulla on rakkaita vaihtariystavia, joita ma rakastan taydesta sydamestani. Mulla on amerikkalaisia kavereita, joille jutella ja joiden kanssa nauraa. Rakastan mun jaakiekkojoukkuetta ja harkkoja. Kausi on vasta alussa ja oon varma, etta meilla tulee olemaan superhauskaa. Se vaan on kummallista, etta kun on huono paiva kaiken tan unohtaa. Sita unohtaa miten onnekas on. Ma olen taalla. Kaikkien vaikeuksien jalkeen mita mulla oli Suomessa koulussa numeroiden kanssa. Ma olen nyt taalla. Elamassa mun unelmaani. Joskus elama tekee kipeaa, se nyt vaan sattuu olemaan luonnonlaki. Se on silti elamaa. Ja ma olen onnellinen. Aidosti.