tiistai 11. marraskuuta 2014

Tuo kaunis joutsen hiljaisuutta pelkää, ei lentoon pääse loppuu aika tää, soi laulu ikavää, soi laulu ikavää

Jos joku olis ennen lahtoa mulle kertonut kuinka vaikeeta taa tulee olemaan. Olisinko lahtenyt? En tieda. Luultavasti en olisi tan vaikeutta edes ymmartanyt, vaikka joku sen olis mulle sanonutkin. Sita vaan ei voi kuvailla, sita ei osaa kuvailla. Eika osaa ymmartaa jos sita ei ole itse kokenut.

Meille puhuttiin ennen lahtoa kulttuurishokista. Puhuttiin siita miten alussa kaikki on hienoa ja jannittavaa, sitten tulee alamaki ja lopulta sopeutuu elamaan taalla. Ei musta tuntunut alussa mitenkaan silta, etta kaikki olis ollut superjannittavaa ja hauskaa. Tykkasin mun elamasta taalla. Kaikki oli hienosti, rakastin mun elamaa taalla. Mutta nyt voin kylla sanoa, etta mulla on meneillaan se alamakijakso. Alkaa kasittako vaarin. Mulla on edelleen taalla kaikki hyvin. Tykkaan mun elamasta ja sillein, mutta sitten on se jokin..

Se jarjeton kaipuu rakkaaseen kotimaahan. Kuinka pikkuasiat amerikassa ja amerikkalaisissa arsyttaa. Sita ajattelee, miten paljon paremmin kaikki on Suomessa. Miten hyvin kaikki toimii Suomessa. Sita ei pysty ymmartamaan miks toiset ihmiset tekee asiat erilailla. Miksi ne ei tee sita tai tata juttua niinkun me tehdaan se Suomessa. Niinkun sen kuuluis menna. Mutta ei se toimi niin. Kulttuurit on erilaisia. Ma olen taalla, ma tulin tanne toteuttamaan unelmaani. Elamaan amerikkalaista elamaa. Ja ma olen se, jonka kuuluu sopeutua. Ja joskus se vaan on jarjettoman vaikeaa.



Enta se epaonnistumisen tunne. Olenko ma huono vaihtari? Miksi mulla ei viela ole amerikkalaisia ystavia? Sita ei vaan jaksa olla aina iloinen ja pirtea. Ei jaksa jutella small talkia ihmisille, jotka ei valttamatta halua olla sun seurassa. Ei jaksa. Vasyttaa. Ei vaan jaksa. Tekee mieli luovuttaa. Ja kuitenkin jostain loytaa aina sen voiman jatkaa. Ma olen suomalainen. Ja suomalaisella sisulla mennaan eteenpain. Selvitaan paivasta toiseen. Vaikka ei sen pitais olla pelkkaa selviamista. Vai pitaisko? Ja taas kerran. Alkaa kasittako vaarin. Ma tykkaan mun elamasta taalla. Ma nauran ja oon onnellinen. Mutta sitten on niita hetkia kun tunnilla tuijottaa pulpettia, rapyttelee silmia ettei alkais itkemaan. Ma oon kiitollinen mun rakkaista vaihtariystavista, mulla on amerikkalaisia kavereita joille jutella kun ma niita naan koulussa. Mutta ei se oo samaa. Ma haluan enemman. Haluan amerikkalaisia ystavia. Ja ma kylla tiian etta pitaa olla aktiivinen. Mutta jossain vaiheessa sita vaan ei enaa jaksa. Kuinka sa muka jaksat olla aktiivinen, nauravainen ja hymyilevainen kun sa oot viis minuuttia sitten pidatellyt itkua us governmentin tunnilla.




Koti-ikava? Mulla ei ollut mitaan kasitysta koti-ikavasta ennen tanne tuloa. Ei pienintakaan aavistusta. Mutta se oli ihan normaalia. Miten voiskaan olla, enhan ma ennen ollut asunut toisella puolella maapalloa, yksin, kaukana kotoa. Ja en ma oikein tieda miten koti-ikavaa vois kuvailla. Ei se tunnu koko ajan. Eika se oo musertavaa. Mutta se on mun sisalla koko ajan, joskus se on hiljaa, ja joskus se huutaa niin etta se saa mun sydamen sarkemaan. Nain ennen joulua sita kaipaa kotiin. Sita kuvittelee minkalaista on Suomessa. Kaipaan jopa sita pimeytta. Kaipaan sita miten kavelin Jyvaskylan keskustassa, oli pimeeta, mutta valot oli kirkkaat. Oli kylma, mutta ma olin onnellinen. Ma olin siella minne ma kuuluin. Kotona. Ma rakastan sita paikkaa. Ma rakastan sita kaupunkia niin, etta ma en osaa pukea sita sanoiksi. Sita kaipaa ystavia. Kaipaa sita miten istuttiin iltaa, juteltiin, naurettiin. Ja sita kaipaa omaa perhetta. Miten sai rutistaa aitia ja iskaa, rakastaa ja tuntee etta sua rakastetaan. Omaa kotia. Sita mille siella tuoksuu. Miten voi koulupaivan jalkeen menna omaan keittioon, kaikki on niin tuttua ja rakasta. Sita ma kaipaan. Ja tuntuu niin voimattomalta, koska ma en voi tehda sille mitaan. Ma voin vaan kaivata, tai jatkaa eteenpain. Ja voitte olla varmoja etta ma valitsen aina eteenpain siirtymisen. Ja jossain vaiheessa se muuttuu. Jossain vaiheessa ma sopeudun elamaan taalla. Opin omaksumaan naitten tavat ja hyvaksymaan ne. Opin rakastamaan naitten tapoja. Ja ma tiedan, etta jossain vaiheessa se ajatus poislahtemisesta muuttuu kivuliaaksi. Vaikka samalla kotiinpaluu, oman kotioven avaaminen, rakkaiden halaaminen, on se mita ma odotan enemman kuin mitaan muuta.



Asioilla on aina kaks puolta. Ainakin melkein aina. Vaikka ma kaipaan kotiin. Vaikka kotona asiat on ehka paremmin, ma olisin ehka onnellisempi. Ma en silti halua lahtea viela. Ei. Tama on se mun unelmien vuosi mita ma olen odottanut niin monta vuotta. Ma olen kokenut taalla jo niin hienoja asioita, saanut niin hienoja muistoja, tasta paikasta on tullut mun toinen koti. Ma rakastan mun amerikkalaista elamaa, joskus ma vaan unohdan sen. Huonoina paivina sita ei muista. Ja tavallaan tahan liittyy pelko siita, etta mita jos ma epaonnistun. Mita jos tan vuoden jalkeen ma palaankin kotiin ja ma kadun sita, etta jatin joitain asioita tekematta tai en nauttinut taysilla. Enka ma halua sita. Ma haluan, etta kun ma palaan kotiin ma voin muistella tata vuotta ja hymyilla. Etta ma voin todella tuntea elaneeni taysilla. Ja kai ma tahan asti uskon onnistuneeni. Joskus sita pysahtyy miettimaan ja tajuaa kuinka paljon ma itseasiassa tuun tata kaipaamaan. Ja loppujen lopuks ei tassa oo kyse onnistumisesta tai epaonnistumisesta. Jokaisen vaihtarin vuosi on erilainen. Jokaisella on omat kamppailunsa, omat onnen hetkensa. Ja ma yritan elaa silla filosofialla, etta ma vaan yritan parhaani. Joka paiva. Ja ma sallin itelleni ne muutamat huonot paivat. Muutamana paivana ma saan olla onneton ja itkea. Mutta sen jalkeen ma nousen taas ylos ja jatkan matkaa. Hymyillen.

Ja kun ma nyt alan miettimaan. Ma alan miettimaan, etta miksi ma muka olisin onneton, miksi ma olisin surullinen. Loppujen lopuksi mulla on taalla kaikki hyvin. Mulla on mahtava isantaperhe, hyva koti, jota ma voin todella kutsua kodikseni. Mulla on rakkaita vaihtariystavia, joita ma rakastan taydesta sydamestani. Mulla on amerikkalaisia kavereita, joille jutella ja joiden kanssa nauraa. Rakastan mun jaakiekkojoukkuetta ja harkkoja. Kausi on vasta alussa ja oon varma, etta meilla tulee olemaan superhauskaa. Se vaan on kummallista, etta kun on huono paiva kaiken tan unohtaa. Sita unohtaa miten onnekas on. Ma olen taalla. Kaikkien vaikeuksien jalkeen mita mulla oli Suomessa koulussa numeroiden kanssa. Ma olen nyt taalla. Elamassa mun unelmaani. Joskus elama tekee kipeaa, se nyt vaan sattuu olemaan luonnonlaki. Se on silti elamaa. Ja ma olen onnellinen. Aidosti.

9 kommenttia:

  1. Moikka! Oon sua seuraillu aika alusta asti mutta en oo tainnu kommentoida kertaakaan. Tunnistin sun kirjottamista jutuista tosi paljon samoja fiiliksiä mitä mulla on lähiviikkoina ollut. En oo vaihtari, mut tekemässä vapaaehtoistyötä Turkissa. Koti-ikävää en oo sinällään kokenut mutta epäonnistumisen ja ei jaksa -tunteet on täälläkin tullu tutuiksi. Kaipaa niitä oikeita ystäviä jotka on sun kanssa siks että ne oikeesti haluu olla eikä siks että joku tuo ne ihmiset olemaan sun kavereita.. Huonoina päivinä oon antanu mennä ihan täysillä ja menny sit vaan suosiolla kuuntelemaan jotain kunnon itkubiisejä mut itseasiassa tässä viikon aikana oon tajunnu et nyt tän on pikkuhiljaa loputtava, tietty saa olla paskoja päiviä ja saa olla surullinen mut jossain vaihees pitää vaan ottaa askel taakse ja kattoo sitä isoo koko kuvaa, ollaan kuitenkin ulkomailla viettämässä aikaa mikä on niiin rajattua! Aika vierii ja kohta onkin kotiinlähtö jo ovella. Ens syksynä haluun muistaa mun vuoden olleen jännä ja siisti, kelaa niit kaikkii juttuja mitä tein mielummin kun se et kelaan et liian suuri osa ajasta meni murehtimiseen :) Tsempit sinne kaikkien fiilisten keskelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Ja tsemppia sullekin sinne Turkkiin, se menee vahan niin, etta kun yhtakkia muuttaa ulkomaille, yksin, vieraaseen paikkaan, vieraitten ihmisten keskelle niin tunteet heittelee vahan kun raskaana olevalla naisella haha. Tsempit siis sinne! <3

      Poista
  2. Pakko tulla kertomaa mite miulla oli just kanssa eilen tällänen päivä!! Teki mieli laittaa äitille ikävöintiviesti ja joteki tuntu taas vaa hetkellisesti et oon nii hukassa täällä ja mitä oikee teen täällä, mut se meni sitte ohi! Ja tiiän nii mistä puhut! Tiiän kanssa noi jutut mite pitää olla ite aktiivine ja positiivine, mutta ei aina vaa jaksa, varsiki ko tuntuu ettei joitai kiinnosta yhtää, nii tosi vaikee yrittää tyrkyttää itteesä ja tutustua! Vaihtareista saa nii paljo helpommi kavereita, paikallisten kaa pitää nähä iha hirveesti vaivaa! Miullaki on kavereita koulussa, mut ne ei tosiaa oo paljoo muuta ku koulukavereita, mikä välil turhauttaa nii paljo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, niin samanlaisia tuntemuksia! Tsemppia sullekin! <3

      Poista
  3. Ankku sää oot ihana<3 mää luin tän kesken koulupäivän ja meinas itelläkin tulla itku.. Eipä sitä voi täällä käsittää kunnolla mitä se koti-ikävä oikeesti on siellä. Mutta rankkaa se varmasti on! Välillähän saa olla ihan luvankin kanssa huonoja hetkiä ja onneks ne menee pian aina ohi. Mutta voimia sulle paljon, oot meidän ajatuksissa täällä !!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana rakas! Kiitos paljon! Tekin ootte kaikki mun ajatuksissa! <3

      Poista

Kiitos kommentista!<3