Nyt jaakiekkokausi on viimein, lopullisesti paketissa joten on aika kirjoittaa postaus yhdesta parhaimmista asioista mita mulle on koskaan tapahtunut.
 |
| Muistan tan hetken vielakin. Ton jalkeen toi tytto kaanty ja katto mua niin vihasesti, etta jos katse vois tappaa olisin kuollu hahah |
Mun matkani kohti tata jaakiekkokautta alkoi jo kun olin viela Suomessa. Sijoitustiedot saatuani kysyin hostperheeltani olisiko koulussani mahdollista pelata jaakiekkoa. Hostisa tiesi, etta pojille on koulussa joukkue, mutta tytoille ei. Se kuitenkin otti selvaa, etta ma voisin yrittaa poikien joukkueeseen. Olin ajauksesta vahan vahemman innoissani joten sainkin piristysta kun hostisa sai selville, etta vaikka koululla ei tyttojen joukkuetta olekaan, niin Alpenan kaupungilla on. Alpena Warriors U19 team. Olin tietenkin tosi innoissani ja kun sitten saavuin Michiganiin ja liityin cross country joukkueeseen tapasin Maryn, joka pelasi myos jaakiekkojoukkueessa. Han auttoi mua tosi paljon kaytannonjuttujen kanssa ja niin ma sitten paadyin osaksi joukkuetta. Sain varusteet ja nain joukkueen ekaa kertaa. Yksi valmentajista antoi mulle nimen: Teemu. Teemu Selanteen mukaan. Tai "Tiimou" niinkuin ne sen sano.
Muistan ekoissa harkoissa pukuhuoneessa miten joukkuekaverit esitteli itsensa. Niin monta uutta nimea, niin monta uutta kasvoa, etta unohdin nimet silta istumalta. Harkkojen lopussa yritin kertailla nimia. Penkin alle meni. Pikkuhiljaa ma kuitenkin opin. Opin pelaajien nimet, opin paljon muitakin asioita joukkuekavereista. Hunterin jaakiekkokassi haisee, Mary on melko usein myohassa, Maddi rakastaa vadelmatikkuja, Kelli itkee helposti, Brookilla on energiaa vaikka muille jakaa, Chyenne on hiljainen mutta johtaa esimerkilla, Courtney on intohimoinen ja niin edelleen.
Niin monta muistoa. Niin monta kertaa astuin sisaan jaahallin ovista ja tuttu tuoksu iski vasten kasvoja. Vedin sita sisaani ja ajattelin, etta tuun kaipaamaan sita alyttoman paljon. Jaahallista tuli mun toinen koti. Ne seinat pitaa sisallaan niin monta nauruntayteista hetkea, ne seinat pitaa sisallaan kaikki itkut. Kaikki pettymyksen ja vihan itkut, ja ne onnenkin kyyneleet. Jaalle jatettiin aina kaikkemme. Ihan joka kerta. Ja sinne jaalle ma tuun aina kaipaamaan. Ma rakastin sita tunnetta ennen pelia. Sita kun sydan hakkaa vahan kovemmin. Sita ettei malta odottaa, etta paasee jaalle. Rakastin heittaytya kiekon eteen. Rakastin sita kipua kun kiekko osui muhun ja ma tiesin, etta ma pysaytin sen. Rakastin sita mieletonta tunnetta kun sa teet voittomaalin pari minuuttia ennen pelin loppua. Rakastin sita. Ja aina tuun rakastamaan.
Kirjotin tanne blogiinkin aikoinaan kuinka me voitettiin Marquette 1-0. 1.03.15. Se tulee aina olemaan kirkkain kruunu mita talta kaudelta saavutettiin. Koskaan aikaisemmin joukkue Alpenasta ei ole voittanut niita. Ja ma sain olla osa sita joukkuetta joka sen teki. Nain aitiopaikalta kun Mary iski ottelun ainoan maalin. Jatettiin kaikkemme sinne jaalle, ja me tultiin ulos voittajina. Noyryytettiin kolminkertaista osavaltion mestaria niiden omalla kotiareenalla. Ja moni asia ei oo koskaan tuntunut paremmalta.
"Tiimou, Finnishcrash" Miten vaan. Olin joukkueen ensimmainen ulkomaalainen pelaaja ja ma en koskaan voi kiittaa tarpeeks miten hyvin mut otettiin vastaan. Aina huolehdittiin, etta mulla oli kyyti vieraspeleihin. Ensimmaisella vieraspelimatkalla, muistan miten Marcy sanoi, etta ma olen nyt osa perhetta. Mike heratti mut Mackinac Bridgella koska se halusi, etta ma naen sen uskomattoman auringonlaskun. Ja paljon meidan kaudesta voi kiteyttaa kauden viimeiseen peliin. Pelattiin Grand Rapidsissa Midlandia vastaan, oltiin tappiolla, mutta annettiin kaikkemme. Paavalmentaja antoi mun ja Kellin, toisen tahan kauteen lopettavan pelaajan pelata viimeinen vaihto. En itke kovin helposti, mutta kun se summeri sitten soi ja ma tiesin, etta se oli viimeinen kerta. Viimeinen kerta. Ma itkin kuin vesiputous, missasin kattelyt vastapuolen kanssa kun itkin Maryn ja Kellin kanssa. Coach Mike halas mua, anto mun itkee ja sano, etta oli kunnia, etta ma olin tassa joukkueessa.
Alpena Warriors, siita joukkueesta tuli mun toinen perhe. Voin rehellisesti sanoa, etta se oli parasta mita mulle tan vuoden aikana tapahtui. Nuoremmista pelaajista tuli kuin pikkusiskoja mulle. Vanhemmista pelaajista tuli mun ystavia. Meidan valmentajia ma kunnioitan niin syvasti, ettei sille oikeastaan oo minkaanlaista rajaa. Ne ei saa rahaa siita mita ne tekee, painvastoin niiden taytyy maksaa siita. Ja ne tekee sen rakkaudesta lajiin. Niinkuin me kaikki. Rakkaudesta lajiin.
Tanaan oli siis kauden paattajaiset. Pelattiin laser tagia, kahdessa joukkueessa ja oli mielettoman hauskaa. Ihan kaikki ei mukaan paassyt softballin ja muiden juttujen takia, mutta ei annettu sen haitata. Noin kahden tunnin pelaamisen jalkeen jaettiin awardsit. Jokainen meista sai pienen mitalin, johon oli kaiverrettu meidan nimi. Mina ja Kelli saatiin muistolaatat, koska tama oli meidan viimeinen kausi. Kaikista ylpein olin palkinnosta, jonka AHA Alpena Hockey Association antoi mulle, sain siis Sportsmanship 2014-2015 palkinnon. "Tremendous effort, never giving up, always giving her best and setting an example for the other players" Jotenkin noin meidan valmentaja sanoi. Mulla ois niin paljon kuvia mun paassa, niin paljon kerrottavaa, niin paljon selitettavaa, mutta kaikki sanat on liian pienia kuvailemaan sita kokemusta minka taa kausi antoi. Ehka aika on kullannut muistot, ehka en muista enaa niita tuskantayteisia harjoituksia kun ei meinannut jaalta poissa tullessa pysya enaa pystyssa. Ehka se on niin. Kaikesta huolimatta ma tunnen itseni niin onnekkaaksi, etta ma sain olla osa just tata joukkuetta. Etta ma sain olla osa jotain nain hienoa. Naita muistoja ma tuun kantamaan mukanani loppuelamani ajan. Kiitos.
Once a Warrior always a Warrior.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!<3